Eteenpäin päivä kerrallaan

Joskus tulee eteen hetkiä, jolloin koko loppuelämän suunta muuttuu. Meidän loppuelämäämme vaikuttava muutos tapahtui kesän lopulla. Erosimme lasteni isän kanssa.

Vanhempien ero ei ole vain parisuhteen loppu, vaan se vaikuttaa ennen kaikkea lasten elämään. Arjen, lomien ja perhejuhlien kulku tulee jatkossa olemaan erilaista. Olivatpa eron syyt mitkä tahansa ja olipa vanhemmilla kuinka vaikeita tunteita toisiaan kohtaan, on yritettävä toimia niin hyvin kuin se suinkin tilanteessa on mahdollista. On lasten etu, että molempien vanhemmuus tulee jatkumaan, vaikka arki muuttuukin. On lasten etu, että he saavat edelleenkin ihailla elämänsä tärkeimpiä ihmisiä. On lasten etu, etteivät he joudu aikuisten maailman pelinappuloiksi ja riitakapuloiksi.

Olen joskus todistanut sitä, kuinka aikuiset ovat puhuneet pahaa lasten kuullen toisesta vanhemmasta. Jokainen voisi omalla kohdallaan miettiä, että tuntuuko hyvältä, jos jotakuta ihailemaansa henkilöä parjataan? Ei varmasti tunnu. Lapsella tällaisen kuunteleminen saattaa vaikuttaa kielteisesti jopa omaan minäkuvaan ja kehitykseen. Ei ole oikein viedä lapsilta heidän omien elämiensä supersankareita liian varhain. Kyllä lapset viimeistään teini-iässä alkavat irrottautua napanuorasta, joten annetaanhan heidän muodostaa itse omien kokemustensa kautta mielikuvansa rakkaista ihmisistä.

MLL:n Vanhempainnetistä löytyy varsin hyviä huomioita liittyen eron jälkeiseen vanhemmuuteen. Olen palannut sivustolle välillä muistuttamaan itseäni vaikeina hetkinä siitä, että on lasten etu pitää pää kylmänä, mutta sydän lämpimänä. Vanhempainnetissä on kuvailtu myös erilaisia tapoja, miten lapsi saattaa eron jälkeen oirehtia. On hyvä tiedostaa, että oireet voivat tulla pidemmänkin ajan kuluttua. On hyvä varautua oireiden ilmenemiseen, jotta osaa suhtautua niiden käsittelyyn oikein. Ja onneksi sivuilta on löytynyt apua myös tilanteisiin, jolloin ei olekaan kyennyt toimimaan ehkä ihan niin järkevästi. Sivuista tulee varmasti olemaan hyötyä vielä pitkään jatkossakin.

 

On kuitenkin lasten lisäksi muistettava pitää myös itsestään huolta. On annettava itselleen tilaa ja aikaa surra. On annettavaa aikaa ikävöidä ja muistella. On hyväksyttävä myös niiden synkempien tunteiden olemassaolo, kunhan vain muistaa tarvittaessa sanoittaa lapsille omat tuntemuksensa. Ja miksei myös itselleen. Ärtymys ja vihan tunne voivatkin kertoa esimerkiksi epävarmuudesta uuden edessä. Erilaisten tunteiden käsittelyyn kannattaa etsiä tukea muualtakin kuin kirjoista ja netistä. Lapsi ei kuitenkaan saa koskaan toimia vanhemman tukipilarina, vaan tuki on haettava toisista aikuisista. Kuuluu vanhemman vastuulle toimia lapsen tukipilarina, ei päinvastoin.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Tämä pitää varmasti paikkansa. Uskon myös, että jos kykenee edes etäisesti sovussa huolehtimaan yhteisestä vanhemmuudesta tänä päivänä, palkitaan se tulevaisuudessa tasapainoisiksi aikuisiksi kasvaneilla lapsilla. Lapsilla on oikeus rakastaviin vanhempiin ja muihin läheisiin. Se on oikeus, josta pidetään kiinni nyt ja aina.

Lapset tekevät joulun

JoulukuusiOn olemassa kahdenlaisia ihmisiä, jouluihmisiä ja sitten niitä toisia. Minä kuulun jälkimmäisiin. En kuitenkaan ärsyynny enää nykyään jouluintoilijoista, päinvastoin ihailen heidän innostustaan ja antaumustaan. Jos joku oikeasti jaksaa vaihtaa vain muutaman viikon takia jouluverhot kaikkiin talon ikkunoihin, niin silloin täytyy olla todella omistautunut jouluihminen. Ja omistautuneisuus on hieno ominaisuus ihmisessä.

Olen minäkin hetkittäin ollut jopa erittäin innostunut joulusta viime vuosina. Esimerkiksi esikoiseni ensimmäisenä jouluna se kuuluisa joulumieli valtasi minutkin. Pidin siitä. Tänä vuonna se on vielä odotellut tuloaan. Ehkä syy on lumen puutteessa. Vaikka valkeita jouluja oli omassa lapsuudessanikin vain vähän, tuntuu sellainen silti ainoalta oikealta joululta.

Lapsena hätäilimme veljeni kanssa, pääseekö pukki perille, jos ei ole lunta. Sitten järkeilimme yhdessä, että ehkäpä pukki tulee paikalle helikopterilla. Aina jollain tavalla hän kuitenkin löysi perille. Paketit olivat mystisesti ilmestyneet kuusen alle sinä aikana, kun olimme isoäidin luona syömässä jouluateriaa. Tuosta vuosikymmeniä jatkuneesta perinteestä saamme onneksi nauttia vielä tänäkin vuonna. Perinteet luovat jatkuvuuden tunnetta, mikä taas tuo turvallisen olon. Hiljalleen olemme alkaneet luoda ja valita omia perinteitä, sellaisia meidän perheen näköisiä. Sellaisia perinteitä, joista ehkä omat lapset ottavat aikanaan kopin.

Paketteja

Meillä joulukuun alussa mieheni oli se, joka laittoi kyntteliköt paikoilleen, haki lapsille suklaakalenterit ja aloitti lahjahankinnat. Epäilen hänen olevan jouluihminen. Minun kontolleni jää lahjojen paketointi sekä jouluaaton ohjelman organisointi. Ja ehkäpä joululoman alkaessa alan oikein irrotella ja teemme lasten kanssa piparkakkutalon. Joulustressiä en aio kuitenkaan hankkia.

Vaikka joulua edeltävä aika ei saisikaan innostumaan, odotan silti jouluaattoa kovasti. Parasta joulussa on se, kun saa rauhoittua yhdessäoloon läheisten ihmisten kanssa. Pääsee joulusaunaan. Saa nauttia ihanista jouluruoista. Voi katsella, kun lapset innostuneena avaavat lahjoja. Ehkäpä se lasten into on juuri sitä, mikä tuo ihanaa kontrastia, koko jutun sydämen, muuten rauhalliseen juhlaan. Se tekee joulusta joulun. Hetken ajan voi itsekin innostua, heittää arkitakin narikkaan ja ottaa rennosti. Voi löytää sisältään pienen jouluihmisen.

Rauhallista joulun aikaa ja onnellista uutta vuotta toivottaen,

Maria

Arkisoppa jää keittotauolle ja palaa taas pyhien jälkeen kiehumaan!

Joulu sydämessä

IMG_0045

Yksinäisyys korostuu surullisesti juuri silloin, kun kaikki kokoontuvat rakkaidensa kanssa viettämään joulua. Samoin perheenjäsenten välit kiristyvät usein turhan paljon, kun odotukset joulun suhteen eivät toteudukkaan.

Jos onnistuisimme vähentämään paineitamme liittyen jouluun, niin siitä nauttiminen varmasti helpottuisi. Mitä jos joulun tärkein tehtävä onkin pysähtyä ja rauhoittua eikä se, että hankitaan lahjoja lapsille, tehdään joulusiivous tai valmistetaan ruokaa ylenpalttisesti?

Kun lapsilta ja nuorilta kysytään mitä he eniten toivovat, se on aikaa vanhempien ja muiden läheisten kanssa. Tämä toive kuullaan varmasti myös näin jouluna. Joululahjojen suuri määrä ei tee joulusta täydellistä, vaan täydelliseksi sen tekee yhteinen, kiireetön yhdessäolo. Kynttilänvalossa pöly ei näy, ja kun leikitään ja lauletaan yhdessä, ei kukaan huomaa, jos joulusiivous on jäänyt tekemättä.

Joululahjavinkkinä haluaisin jakaa vinkin, jota olemme innolla käyttäneet suvussamme: yhteisestä tekemistä. Sukulaisten vieminen teatteriin, retkelle tai kutsu teemaillalliselle on hauska ja ekologinen lahja, jossa on mukana myös sitä yhteistä aikaa.

Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat osallistuneet niin Joulupuu -lahjakeräykseen sekä niitä, jotka ovat osallistuneet Hyvä Joulumieli -keräykseen. Näiden avulla perheissä, joissa raha on tiukassa, voidaan saada arkeen pieni kultareuna jouluna.

Jos maailma tuntuu joskus kovalta ja kylmältä, niin onneksi ihmisten hyvyys kuitenkin vie voiton. Toivottavasti voisimme kaikki tuntea lämpimän joulun sydämissämme riippumatta siitä, olemmeko jouluaattona yksin tai porukalla. Ja jollei ole ketään läheistä, jota voisi jouluna muistaa, niin aina löytyy vieraita jotka ilahtuvat siitä, jos välitämme heistä. Onni ei ole saamista vaan antamista.

Terveisin, Janina

piirin toiminnanjohtaja

 

Ilmaisia liikunnan iloja koko perheelle

Sieltähän syksy rytinällä saapui. Nyt on oikea hetki lähteä ulos nauttimaan viimeisistä auringon säteistä ja loistavista ulkoiluolosuhteista, jopa keskellä kaupunkia.

Omat suosikkini monista ulkoilureiteistä Turussa ovat Aurajoen pitkä yhtenäinen rantapolku ja Ruissaloon hienot reitit. Molemmilla reiteillä on näkemistä, tekemistä ja kokemista. Voi vaikka pysähtyä ulkoilmakuntosaliin ja treenata ilmaiseksi valmiiksi lämmiteltyjä lihaksiasi linnunlaulun säestyksellä.

HUN_3929

Turun parhaimpiin keitaisiin kuuluu tietenkin Kupittaan puisto. Luksusta on pelailla jalkapalloa tai beach-volleyta jollakin useista kentistä. Vähemmän tunnettu keidas on Urheilupuisto ja sen vehreät kentät. Esimerkiksi frisbeegolf-radasta nauttimiseen tarvitaan vain frisbee ja ennakkoluulottomuutta – ja vähäsen heittokättä.

Jos perheellä tai muulla poppoolla, on enemmänkin aikaa, kannattaa hypätä porukalla Turku-Säkylä-Pori-pikavuorobussiin ja suunnatkaa Kuhankuonoon. Päiväsaikaan bussi kulkee tunnin välein kumpaankin suuntaan.

HUN_3867

Mukavien yhteisten liikuntatottumusten aikaansaaminen kantaa pitkälle. Suomalaisten teinien liikkumattomuus onkin ongelma, johon pitää puuttua silloin kun lapset vielä kiltisti liikkuvat perheensä kanssa. Vielä 12-vuotiaina lapsemme ovat muuhun Eurooppaan verrattuna liikunnallisesti aktiivisimpien joukossa, mutta 16-vuotiaina jo miltei passiivisimpia. Miten suomalainen yhteiskunta onnistuu passivoimaan lapsemme näin tehokkaasti 12 ja 16 ikävuoden välillä, neljässä vuodessa?

Yleisesti on tiedossamme, että liikunnallinen aktiivisuus lapsena korreloi sekä koulumenestykseen että yleisemmin elämässä pärjäämiseen. Pitäisi siis olla meidän kaikkien sydämenasia houkutella teinimme liikkumaan. Ihanne olisi, että saisimme koulujen pihat houkutteleviksi lähiliikuntapaikoiksi. Harvassa koulussa on kuitenkaan liikkumiseen innostava tai edes mahdollistava piha. Yläasteella, ammattikouluissa ja lukioissa oppilaat saavat usein halutessaan olla välitunnitkin sisällä. Tämän takia koulujen liikuntatilojen välituntikäyttö voisi olla yksi mahdollisuus lisätä teinien liikkumista.

HUN_3905

Arkiliikunta, kuten pyöräillen ja kävellen liikkuminen paikasta toiseen, on myös lapsen helposti opittava tapa. Miten teidän perheessä voitaisiin lisätä ilmaisia liikunnan muotoja? Liikutaanko teillä mielestäsi tarpeeksi?

– Janina Andersson, MLL:n Varsinais-Suomen piirin toiminnajohtaja, joka pyöräilee läpi syksyn sateella ja auringonpaisteessa

Voi pyhä syyllisyys

Äitinä koen usein syyllisyyden tunteita. Mielessä pyörivät monenlaiset kysymykset.

Olenko tarpeeksi läsnä lasteni arjessa?

Meillä nimittäin isä on lasten kanssa kotona päivät ja minä töissä. Tai sitten opiskelen. Tai teen vapaaehtoistöitä. Ystäviä ehdin nähdä harvoin. Elämän realiteettihan on se, että aikaa on vuorokaudessa jaettavana vain rajallisesti. Kaikesta huolimatta elämäni prioriteettilistalla lapseni ja puolisoni ovat ensimmäisenä. Tiukan paikan tullen en epäilisi hetkeäkään jättää muita rakkaita osa-alueita elämässäni perheeni takia. Opiskelen, koska en nykyisessä työssäni ole kovinkaan onnellinen ja haluan vaihtaa alaa johonkin minulle sopivampaan. Haluan tehdä työtä, josta kotiutuessani en olisi aina näin väsynyt. Eikä väsynyt äiti aina jaksa olla hyvä ja lempeä äiti.

Osaanko kasvattaa lapsiani oikein? Millaista esimerkkiä heille näytän?

Olen tänä keväänä ollut aika paljon poissa lasteni arjesta, sillä olen valmistautunut useampiin pääsykokeisiin. Jälkiviisaasti on monesti tullut ajateltua, että olisinpa ennen perhettä tiennyt mikä haluan oikeasti olla ”isona”. Jaksamisen äärirajoilla on menty jatkuvasti ja välillä on ääntäkin tullut korotettua.

Kerran hermoni menetettyäni esikoiseni sanoi minulle, että ”äiti, ei saa huutaa”. Pysähdyin välittömästi miettimään tilannetta ja totesin hänelle, että hän on oikeassa, olin tehnyt väärin ja lopetin huutamisen. Toisaalta tuossa tilanteessa tiesin myös, että ei kasvatuksessa hirveän pieleen ole menty, jos pieni lapsi uskaltaa sanoa vanhemmalleen, auktoriteettihahmolle, hänen tekevän väärin. Siinä on yksi asia, jota en olisi itse ikinä lapsena uskaltanut isäni mielivallan alla tehdä. Lapseni luottaa minuun niin paljon, että uskaltaa ilmaista itseään tuolla tavoin. Se tuntuu hienolta.

On hyvä, että tuntee syyllisyyttä ja pohtii näitä kysymyksiä toistuvasti. Se mielestäni osoittaa, että välittää lapsistaan ja heidän hyvinvoinnistaan.

Toivottavasti kesä tuo tullessaan vähän rennomman äidin, jotta saamme ihania lomamuistoja koko perhe. Olen luvannut viedä lapset ainakin piknikille, mökille ja telttaretkelle kotipihalle. Ei siinä sen ihmeellisempiä aktiviteetteja tarvita, kunhan vain pääsemme nauttimaan yhdessäolosta.

Mariankuva09052015

Nautinnollista ja rentouttavaa kesää kaikille,

Maria

Synnytys Suomessa jää kauas lottovoitosta

Synnyttäminen on pirun hankalaa. Enkä nyt tarkoita vain sitä fyysistä puserrusta, jossa työnnetään melonia mehupillin läpi vaan sitä, miten vaikeaa järjestelmä siitä tekee.

Asuimme Sodankylässä. Minä, avovaimoni ja kissa. Paikassa jossa upseerinkaan vesi ei jäädy. Jotta synnytys olisi tapahtunut sairaalaolosuhteissa, piti meidän matkustaa Rovaniemelle Lapin keskussairaalaan. Matkaa sinne oli 130 kilometriä eli lähemmäs 2 tuntia. Jos olisimme asuneet Utsjoella, ajomatka olisi ollut 450 kilometriä. Avovaimon muoniolaisen sänkynaapurin piti selvittää reilusti yli 200 kilometriä ennen tositoimia.  Synnytysosaston käytävällä vauva kurkki jo ulos. Koska kauas on pitkä matka, poroja poukkoilee tielle ja oma auto on tuliterä 16-vuotias ruosteruoska, tarvittiin ambulanssi.

Aamuyöstä se tapahtui.

”Janne, herää. Nyt se tulee.”

”Ööööäää”, käänsin kylkeä.

”Ihan oikeasti. Lapsivesi meni.”

”Oke. Mä siivoan.”

Ambulanssi tuli, pakkasi synnyttävän avovaimon kyytiin ja meni. Minä jäin pakkaamaan kamoja. Tuntui, että pakkasin kolmen hengen viikon kenttämajoituksen.

Kissa ei mukaan päässyt, joten heitin kotiavaimet työkaverin postiluukusta sisään ja laitoin viestin ”pidä hengissä”. Herätin auton talviunilta ja suoristin nilkan. Matkalla soitin esimiehelle, etten pääse töihin, koska telkkä on lähdössä pöntöstä.

Sairaalaan oli helppo löytää. Lopulta eksyin myös oikealla osastolle. Kysyin neuvonnasta apua. Löysin oikean oven, joka oli lukossa. Soitin ovikelloa. Mitään ei kuulunut. Stressi, paniikki, pakokauhu – en pääse naiseni luo. Miksi ette avaa ovea! Pieni, pyylevä mies tuli vihdoin avaamaan oven ja katsoi pahasti. Tajusin: niin joo täällähän synnytetään. Kädet taitavat olla vähän, krhöm, täynnä.

Ota vuoronumero… Koska synnyttäjiä tuli ovista ja ikkunoista, meidän piti ”jonottaa” omaa vuoroamme saliin. Kaiken lisäksi supistukset olivat loppuneet ja synnytys vaati lopulta käynnistyksen. Akuutimpia tapauksia kuitenkin ryntäili tuskaa huutaen jatkuvalla syötöllä ohitsemme.

Lähdimme sairaalaan tiistaina seitsemän aikaan aamulla. Lapsi syntyi käynnistyksellä torstaina neljän aikaan aamuyöstä. Välissä oli majoitustiloissa käyskentelyä, filosofista pohdintaa isyydestä ja kahvilan lounasannosten hintavertailua. Lisäksi oli tuo pienimuotoinen synnytys.

Se olikin sitten aivan oma lukunsa. Olen surffannut internetin pimeälle puolelle ja takaisin, mutta en koskaan ole ollut niin shokissa kuin synnytyshuoneessa. Neuvolassa puhuttiin pehmeällä äänensävyllä, että synnytys on luonnollinen ja kaunis asia. Sitä ne eivät kertoneet, että ihmiseen tungetaan 15 metriä letkua pumppaamaan ämpärikaupalla kipulääkettä suoneen, että ihminen ”luonnollisesti” repeää kahtia ja synnyttää sinipunertavan lapsen lisäksi vielä kahden kilon verimötikän. Kyllä oli muuten huuli pyöreänä.

Äidistä ja lapsesta huolehdittiin koko ajan, mutta isä jäi oman onnensa nojaan. Terve, ei-synnyttävä osapuoli kykenee huolehtimaan itsestään, mutta odottavan aika on pitkä varsinkin, kun jää välitilaan kimpoilemaan epävarmana sairaalan käytäville. Koin, että sairaalassa olin tiellä, mutta kotiinkaan ei voinut lähteä. Ilman sairaalan majoitusta kauhuskenaario olisi ollut valmis.

Kun lähellä olevia, pieniä synnytysosastoja lakkautetaan, pitää ottaa huomioon pitkän matkan tuomat sivuvaikutukset koko perheeseen: kuljetus, majoitus, ruokailu. Päivystysasetus voi viedä monta perhettä vaikeaan tilanteeseen. Pahin vaihtoehto on matkasynnytys, jonka todennäköisyys kasvaa matkan pidentyessä, jos sitä ei oteta huomioon. Entä riittävätkö ambulanssit, jos raskaana olevia kiidätetään tuntikausia suuriin keskussairaaloihin ponnistamaan juhannustaikojen seurauksia maailmaan? Entä riittääkö henkilökunta? Ehkä paperilla. Avovaimoni vastaanottanut kätilö oli hälytetty Rovaniemelle lainaan Kemistä.

Jäin ihmettelemään, miksi resurssitehokkuuden nimissä aiheutetaan lisää epävarmuutta ja epämukavuutta jo valmiiksi vakavaan tilanteeseen. Todennäköisesti juuri keskittäminen aiheutti ruuhkaa osastolla. Ainakin minulle tuli sellainen olo, että olimme osa jättimäistä liukuhihnaoperaatiota, jossa sairaalan henkilöstö joutui tehokkuuden nimissä karsimaan myös inhimillisestä käytöksestä. Hoitajat tekivät kaikkensa, mutta kovassa kiireessä he eivät pystyneet antamaan yksittäisille pariskunnille sitä hoitoa, minkä he olisivat ansainneet.

-Janne