Roliga hälsningar från Sverige!

Huh, pelkkä otsikon kirjoittaminen toisella kotimaisella kielellä sai pyyhkimään kylmää hikeä otsalta. Jostain kumman syystä minulle on suuri kynnys yrittää tuottaa tekstiä ruotsiksi. Pääsiäisenä tuo kynnys ylitettiin pariinkiin otteeseen, sillä suuntasimme lasten kanssa minilomalle länsinaapuriin. Se oli ensimmäinen yhteinen lomamatkamme, jota jännitettiin kovasti etukäteen. Tai siis minä jännitin, lapsille kerroin asiasta vasta hyvin lähellä ennen lähtöä.

Lähdimme Helsingistä päivä Tukholmassa -risteilylle ja perillä Tukholmassa vierailimme Junibackenissa. Voin suositella lämpimästi Junibackenia pikkulapsiperheiden lomakohteeksi! Kyseessä on alkujaan Astrid Lindgrenin satumaailman pohjalle perustettu lastenkulttuuritalo, vaikka löytyy sieltä toki muidenkin lastenkirjailijoiden tuotoksia. Tutuimpia Junibackenista löytyviä hahmoja ovat esimerkiksi Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli ja Ronja Ryövärintytär. Erityisesti upeasti toteutettu satujuna-ajelu oli varsin nostalginen kokemus myös aikuiselle. Tuntui liikuttavalta palata hetkeksi oman lapsuuden mielenmaisemaan, jossa olin yhdessä Ronjan kanssa seikkailemassa tai Eemelin kolttosia ihmettelemässä.

Sen enempää en kuitenkaan halua lähteä kuvailemaan Junibackenia, sillä paikka on mielestäni jokaisen koettava itse. Ohessa kuitenkin muutama otos vierailun tunnelmista.

Päivä Tukholmassa -risteily Helsingistä sekä vierailu Junibackeniin olivat varsin sopiva kokeilu lasten ensimmäiseksi lomamatkaksi.

Paikassa riitti monenlaista ihmeteltävää, niin suurta kuin vähän pienempääkin.

Varovasti, kun vauhti kiihtyy…

…hupsista. Ei onneksi sattunut kuinkaan!

Matkustamisessa on vain yksi huono puoli – nälkä kasvaa syödessä. Kun ensimmäinen lomamatka lasten kanssa on onnistuneesti ohi, on jo kova hinku päästä uudelleen reissuun. Ajatella, eihän se lasten kanssa matkaaminen ollutkaan yhtään hassumpaa! Matkakassaa kartuttaessa kuitenkin nautitaan nyt ensin vapusta simoineen ja munkkeineen sekä toivottavasti pian lämpenevistä kevätpäivistä.

Mukavia kevätpäiviä ja vapun odotusta kaikille,
Maria

Taaperon valitut teokset

Yksivuotias tyttäreni taitaa olla lukunaisia. Tämän 80-senttisen kirjallisuudenystävän lukemisto lojuu olohuoneen lattialla, ja vähän väliä hän lähestyy minua vetoavasti valitsemansa teoksen kanssa. Ja sitten istutaan sylikkäin ja luetaan.

Kirja

Olen oikein mielissäni neidin kirjallisuusharrastuksesta, sillä 50 tunnin pituisissa kotipäivissä on hyvä olla jotain viihdykettä. Ja jos saan valita leikkimisen ja lukemisen väliltä, otan ilman muuta lukemisen. Yksivuotiaathan eivät ole varsinaisesti mitään leikkijävirtuooseja: tyynyliina laitetaan naamalle tai palikka pakasterasiaan ja se on siinä. (Toki nuo leikit ovat kehitykselle tärkeitä, ja aplodeeraan tietysti neropatilleni joka välissä.)

Jos tarkastelen vielä aihetta oman viihtymiseni kannalta, niin ehkä tuo taaperokirjallisuus ei ihan dekkareille vedä vertoja. Kun kirja huipentuu tietoiskuun puurolautasesta ja lusikasta, on kai lupa vähän haukotella? Ja jos Puppe tapaa maatalon eläimet kymmenettä kertaa samalle aamulle, pitää tsempata, ettei sano lehmää hevoseksi. Poikani kanssa luimme aikoinaan tuntikausia teoksia nosturin ja kaivurin seikkailuista, ja aika usein kysyin mielessäni: Miksi? Kuka on tämä kirjailija? Tätäkö on miehinen sivistys?

Kirjat

Uskon, että lukuhetket merkitsevät lapselleni – samoin kuin minulle – läheisyyden kokemusta ja yhteistä eläytymistä ja iloa. Kuvakirjakauden jälkeen on ihanaa lumoutua yhdessä vaikkapa Vaahteramäen Eemelistä. Kirjoilla sain aikoinaan myös hyvin touhukkaan – nyt 11-vuotiaan – esikoiseni narrattua syliini niin kauan kuin hän siihen mahtui. Aina kun näen uutisen, jossa kerrotaan lukemisen hyödyistä lapsen kehitykselle, paukuttelen henkseleitäni: esikoiseni fiksuimmat tempauksethan ovat aivan selvästi Barbapapan, Pupen ja äidin ansiota.

Kaikille lukeminen ei tietenkään ole se luontaisin tapa olla lapsen kanssa. Jotkut – kuten mieheni – ottavat lapsen kainaloon ja vievät hänet pulkkamäkeen. (Onneksi. Itsehän en millään viitsisi.) Mutta ehkä yksi lukutuokio päivittäin? Ja: Oi ihana satavuotiaan Suomen kirjastolaitos! Sieltäpä kun hakee Ikea-kassillisen lastenkirjoja, niin saa taas istua viikon sohvalla.

Korkeakirjallisin kevättalven terveisin,
Anna

Hommissa Heiskalla

WP_20150623_006 (2)

#nukuttaa #enherännykelloon #äitihuutaa

Yleensä en herää loma-aamuisin aikasi, mut nyt piti  laittaa kello soimaan jo suunnillee siihe aikaa ku menee nukkuu ;). Äiti nukku pommii ja aamupala piti syädä autos.

#aamuruuhka #onneksionparkkipaikka

Kesätyöpäivään kuuluu kaikenlaisii toimistohommii esim mapitust ja silppuumista. Tyhjennettiin myös yks tietokone. Heiskalt ei pääse koskaan pois, ellei oo jotai laminoinu.

#sapuskaa #kupittaansittari

Täytyy olla hyvät sapuskat et jaksaa tehä hommii, joten Kupittaan sittari on oikee paikka siihen.

#jalispeli #hyväporukka #aurinkopaistaa

Illalla on jalispeli, on kivaa nähä kaverei siel. Huomen jatkuu kesäloma.

-Kosti 13v.

Synnytys Suomessa jää kauas lottovoitosta

Synnyttäminen on pirun hankalaa. Enkä nyt tarkoita vain sitä fyysistä puserrusta, jossa työnnetään melonia mehupillin läpi vaan sitä, miten vaikeaa järjestelmä siitä tekee.

Asuimme Sodankylässä. Minä, avovaimoni ja kissa. Paikassa jossa upseerinkaan vesi ei jäädy. Jotta synnytys olisi tapahtunut sairaalaolosuhteissa, piti meidän matkustaa Rovaniemelle Lapin keskussairaalaan. Matkaa sinne oli 130 kilometriä eli lähemmäs 2 tuntia. Jos olisimme asuneet Utsjoella, ajomatka olisi ollut 450 kilometriä. Avovaimon muoniolaisen sänkynaapurin piti selvittää reilusti yli 200 kilometriä ennen tositoimia.  Synnytysosaston käytävällä vauva kurkki jo ulos. Koska kauas on pitkä matka, poroja poukkoilee tielle ja oma auto on tuliterä 16-vuotias ruosteruoska, tarvittiin ambulanssi.

Aamuyöstä se tapahtui.

”Janne, herää. Nyt se tulee.”

”Ööööäää”, käänsin kylkeä.

”Ihan oikeasti. Lapsivesi meni.”

”Oke. Mä siivoan.”

Ambulanssi tuli, pakkasi synnyttävän avovaimon kyytiin ja meni. Minä jäin pakkaamaan kamoja. Tuntui, että pakkasin kolmen hengen viikon kenttämajoituksen.

Kissa ei mukaan päässyt, joten heitin kotiavaimet työkaverin postiluukusta sisään ja laitoin viestin ”pidä hengissä”. Herätin auton talviunilta ja suoristin nilkan. Matkalla soitin esimiehelle, etten pääse töihin, koska telkkä on lähdössä pöntöstä.

Sairaalaan oli helppo löytää. Lopulta eksyin myös oikealla osastolle. Kysyin neuvonnasta apua. Löysin oikean oven, joka oli lukossa. Soitin ovikelloa. Mitään ei kuulunut. Stressi, paniikki, pakokauhu – en pääse naiseni luo. Miksi ette avaa ovea! Pieni, pyylevä mies tuli vihdoin avaamaan oven ja katsoi pahasti. Tajusin: niin joo täällähän synnytetään. Kädet taitavat olla vähän, krhöm, täynnä.

Ota vuoronumero… Koska synnyttäjiä tuli ovista ja ikkunoista, meidän piti ”jonottaa” omaa vuoroamme saliin. Kaiken lisäksi supistukset olivat loppuneet ja synnytys vaati lopulta käynnistyksen. Akuutimpia tapauksia kuitenkin ryntäili tuskaa huutaen jatkuvalla syötöllä ohitsemme.

Lähdimme sairaalaan tiistaina seitsemän aikaan aamulla. Lapsi syntyi käynnistyksellä torstaina neljän aikaan aamuyöstä. Välissä oli majoitustiloissa käyskentelyä, filosofista pohdintaa isyydestä ja kahvilan lounasannosten hintavertailua. Lisäksi oli tuo pienimuotoinen synnytys.

Se olikin sitten aivan oma lukunsa. Olen surffannut internetin pimeälle puolelle ja takaisin, mutta en koskaan ole ollut niin shokissa kuin synnytyshuoneessa. Neuvolassa puhuttiin pehmeällä äänensävyllä, että synnytys on luonnollinen ja kaunis asia. Sitä ne eivät kertoneet, että ihmiseen tungetaan 15 metriä letkua pumppaamaan ämpärikaupalla kipulääkettä suoneen, että ihminen ”luonnollisesti” repeää kahtia ja synnyttää sinipunertavan lapsen lisäksi vielä kahden kilon verimötikän. Kyllä oli muuten huuli pyöreänä.

Äidistä ja lapsesta huolehdittiin koko ajan, mutta isä jäi oman onnensa nojaan. Terve, ei-synnyttävä osapuoli kykenee huolehtimaan itsestään, mutta odottavan aika on pitkä varsinkin, kun jää välitilaan kimpoilemaan epävarmana sairaalan käytäville. Koin, että sairaalassa olin tiellä, mutta kotiinkaan ei voinut lähteä. Ilman sairaalan majoitusta kauhuskenaario olisi ollut valmis.

Kun lähellä olevia, pieniä synnytysosastoja lakkautetaan, pitää ottaa huomioon pitkän matkan tuomat sivuvaikutukset koko perheeseen: kuljetus, majoitus, ruokailu. Päivystysasetus voi viedä monta perhettä vaikeaan tilanteeseen. Pahin vaihtoehto on matkasynnytys, jonka todennäköisyys kasvaa matkan pidentyessä, jos sitä ei oteta huomioon. Entä riittävätkö ambulanssit, jos raskaana olevia kiidätetään tuntikausia suuriin keskussairaaloihin ponnistamaan juhannustaikojen seurauksia maailmaan? Entä riittääkö henkilökunta? Ehkä paperilla. Avovaimoni vastaanottanut kätilö oli hälytetty Rovaniemelle lainaan Kemistä.

Jäin ihmettelemään, miksi resurssitehokkuuden nimissä aiheutetaan lisää epävarmuutta ja epämukavuutta jo valmiiksi vakavaan tilanteeseen. Todennäköisesti juuri keskittäminen aiheutti ruuhkaa osastolla. Ainakin minulle tuli sellainen olo, että olimme osa jättimäistä liukuhihnaoperaatiota, jossa sairaalan henkilöstö joutui tehokkuuden nimissä karsimaan myös inhimillisestä käytöksestä. Hoitajat tekivät kaikkensa, mutta kovassa kiireessä he eivät pystyneet antamaan yksittäisille pariskunnille sitä hoitoa, minkä he olisivat ansainneet.

-Janne

Arkisoppaa keitellään

Maailman parhaan arkisopan resepti on vihdoin löytynyt! Koitimme tehdä tätä MLL Varsinais-Suomen piirissä ja oli nii pal hyvää, et kaik men!

arkisoppa_reseptikuva

Arkisoppaa keitetään tästä eteenpäin joka tiistai vapaaehtoisten sekä MLL Varsinai-Suomen piirin työntekijöiden toimesta. Arkisoppaan kuuluu ilot ja naurut, mutta myös arjen totuudet, murhekryynit ja ajankohtaisia juttuja.

Jos sinulla, Arkisopan maistelija, on toiveita mistä haluaisit päästä lukemaan, kommentoi rohkeasti niin katsomme mitä tiedämme asiasta!

Tervetuloa Arkisopan äärelle!

Vapaaehtoistyöstä lisävirtaa vanhemmuuteen

MariaMinusta tuli MLL:n vapaaehtoinen aivan sattumalta.

Muutin nykyiselle asuinpaikkakunnalle esikoiseni ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Olin yksinäinen, enkä uskaltanut perhekahvilaankaan lähteä. Siellähän kaikki jo tuntevat toisensa, ajattelin. Kyykytin itseäni alemmuudentunnon kuplassa. Toista lasta odottaessani päätin, että kotona neljän seinän sisällä oleminen ja negatiivisen itsekyykytyksen aika saa nyt riittää. Kuinka kuvittelen pystyväni kasvattamaan hyvinvoivia lapsia, jos en itse voi hyvin?

Ensimmäinen askel onnellisempaan elämään oli askel sisään paikallisen liikuntakeskuksen ovesta kuopuksen syntymän jälkeen. Ja se oli muuten iso askel, suorastaan hyppy tuntemattomaan. Sieltä minut MLL:n toimintaankin bongattiin.

Hieman reilussa vuodessa tuo hyppy tuntemattomaan on poikinut upeita mahdollisuuksia. Olen aina haaveillut vapaaehtoistyöstä, mutta mielessä pyörivät ajatukset, kuten ”jos minulla olisi enemmän aikaa/rahaa/mitä tahansa, niin ehkä sitten”. Entäpä nyt? Aikaa tai rahaa ei ole yhtään sen enempää kuin ennenkään, päinvastoin. MLL:n vapaaehtoisena toimimisesta on silti tullut toinen työ, rakas harrastus ja oikeastaan elämäntapa.

Tärkeimpänä kriteerinä omia harrastuksiani valitessa on mammautumisen ja isännän työaikojen myötä ollut se, että lasten on oltava tervetulleita mukaan. Niinpä molemmat muksut ovat jo tottuneita kokoustelijoita ja kaipa nuo hallitustoverit ovat hekin jo tottuneita jälkikasvuni volyymeihin. Lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti pidämme lasteni kanssa iltaperhekahvilan ovia auki.

Ei tämä uuden elämänrytmin omaksuminen vapaaehtoistyön parissa ole pelkkää ruusuilla tanssimista toki ollut. Syksyllä vielä pohdin iltaperhekahvilan ovien sulkemista sekä omien ja lasteni voimavarojen riittävyyttä. Sitten tapahtui käännekohta, jonka jälkeen olen katsonut asioita taas aivan uusin silmin.

Yhtenä iltana kahvilaan saapui eräs uusi äiti lapsensa kanssa. Rupattelin hänen kanssaan niitä näitä ja sulkemisajan tullessa hän jäi odottamaan eteiseen muiden lähtöä sanoakseen minulle jotain.

”Kiitos, että jaksoit jutella kanssani.”

Olin aivan häkeltynyt noista muutamasta sanasta. Oliko oikeasti käynyt niin, että tekemisilläni oli jotain merkitystä toiselle ihmiselle, toiselle äidille? Noilla muutamalla sanalla oli merkitystä minulle. Niillä oli niin paljon merkitystä, että olen jatkanut ja tulen jatkamaan näissä hommissa aivan uudella tarmolla. Kiitos tälle äidille, että hänellä oli rohkeutta sanoa ääneen kiitoksensa. Aitoa positiivista palautetta saa niin harvoin, että täytyy jatkossa itsekin muistaa antaa sitä aina, kun se vain suinkin on mahdollista.

Summa summarum, vapaaehtoistyötä suosittelen aivan kaikille, omat voimavarat ja kiinnostuksen kohteet huomioiden toki. Minulle se on ainakin tuonut mukanaan mm. merkityksellisyyden tunnetta, yhteisen harrastuksen lasteni kanssa, läjäpäin uusia tuttavia sekä mahdollisuuksia rikkoa omia rajojani ja ennakkoluulojani. Ja jännityksellä odotan mitä kaikkea mukavaa tulevaisuus vielä tuokaan tullessaan.

Mahdollisuuksien kevättä kaikille,

Maria

Eikö olisi jo aika mennä oikeisiin töihin?

JannekuvaKävelen kohti pomon toimistoa. Sormissa polttaa esimiehen painajainen odottamassa allekirjoitusta. Koputan oveen. Menen hermostuneena sisään ja esitän anteeksipyytävästi asiani. Pomo kohottaa kulmakarvoja ja selaa nopeasti paperit läpi. Pienen hiljaisuuden jälkeen mies katsoo minua syyttävästi: ”Ajattelitko joskus töitäkin tehdä?”

Paperinippu oli vuosilomien käyttöesitys sekä virkavapaan hakemiseen tarvittavat viralliset lomakkeet. Kuusi-seitsemän kappaletta kaikkiaan. Niillä perheemme pääsisi kotikonnuille sukulaisten ja ystävien luokse. Se tekisi minusta koti-isän ja äidistä perheen elättäjän. Jälkimmäinen tuntui minusta aavistuksen epämiellyttävältä.

Olin kasvanut ajatusmaailmaan, jossa miehen tärkein tehtävä on mahdollistaa perheen taloudellinen hyvinvointi. Mies tekee työnkuvausliikkeitä, juo kolme pannua kahvia ja pakoilee esimiestä kahdeksasta neljään. Rankka päivä. Mies ei käsittele ulostepusseja., mies ei siirtele pölyä paikasta toiseen, eikä mieheltä saa kulua ruuan laittamiseen kauemmin kuin sen syömiseen. Kun meidän perheemme rikkoi muotin, ajatukseni olivat ensin todella ylimieliset. Ei minun kuulu tehdä tällaista, tämähän on naisten hommaa.

Palkkatyössä tein hommia niska limassa. Valvoin käsittämättömiä tuntimääriä, ja stressikäyrät hyppivät taivaissa. Vastasin monen ihmisen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Kehitin järjestelmää. Minulla oli aina nälkä ja olin väsynyt. En kuitenkaan koskaan ole ollut niin uupunut fyysisesti tai henkisesti kuin yksin kotona lapsen kanssa.

Mutta miehet eivät sitä tajua.

Koti-isä, talvisota-sukupolven ja suurten ikäluokkien miesten kirosana. Näkisittepä isäni tai isoisäni ilmeen, kun puhun arjestani: vaipan vaihtoa ja maidon lämmitystä. Tuntuu, että niistä puhuminen on kuin raapisi kynsillä liitutaulua. Vähän väliä he kysyvät: ”Eikö sinun olisi jo aika mennä oikeisiin töihin?” Aluksi vastasin, että enkös minä ole tekemässä juuri sitä oikeaa työtä. Seurasi pitkä hiljaisuus. Enää en jaksa edes vastata kysymykseen.

Koti-isänä oleminen on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut

Kotona ollessani silmäni ovat avautuneet. Ymmärrän avopuolisoani, kun hän puhuu uupumuksesta tai siitä, että pinna oli kireänä, kun olin poissa kotoa. Vastapainoksi hän ymmärtää, miten paljon ärsyttää ja väsyttää kovan työpäivän jälkeen tulla kotiin kirkuvan ja kitisevän perheen pariin. Ymmärrämme paremmin sitä, miten väsyneitä kumpikin ovat, ja että toinen tarvitsee kunnollista lepoa. Mahdollisuus olla kotona on mielestäni lähentänyt meitä. Eikä tässä vielä kaikki.

Lapsemme on saanut jotain sellaista, mitä minä en saanut lapsena – isän. Palkkatyösä ollessani näin lastamme joka toinen viikko, koska joka toinen viikko palelin metsässä, söin lunta ja koulutin miehen alkuja. Niinäkin viikkoina, kun pääsin töiden päätteeksi kotiin, päivät venyivät kevyesti iltakymmeneen, koska maanantaina ilmoitettiin, että 60-sivuisen suunnitelman pitää olla valmiina keskiviikkona. Sitten se revittiin ja piti aloittaa alusta. Olin perheessämme kirjoilla, mutten läsnä.

Minusta ei tullut eikä tule isää, joka ei ole paikalla, kun lapsi sanoo isi ensimmäisen kerran, syö salaa kissanruokaa tai oppii laskemaan kuuteen. Olen se vanhempi, joka saa peitellä lapsen nukkumaan. Näin jokaisen uuden hampaan ensimmäisenä. Jos hän säikähtää tai loukkaa itsensä, hän juoksee isin syliin.

Tämä on sitä oikeaa työtä, sanoivat muut mitä tahansa.