Mä tykkään auttaa

iloauttaa logo

Aluksi tuntui, että olen väärä ihminen kirjoittamaan auttamisesta: kun muistelin, milloin ja missä olen viimeksi jotakuta auttanut, en keksinyt mitään. Teki mieli parkaista ääneen, että enkö ole auttanut ketään pitkään aikaan! Miten voin kirjoittaa auttamisesta, jos en edes auta?

Sitten alkoivat aivot raksuttamaan. Juuri äskenhän autoin työkaveria löytämään oikeat mainokset. Autoin tiskipöydälle jäänyttä kalakeiton loppua menemään roskiin. Aamulla autoin kissaani pääsemään tippuvan vesihanan luo, kun ei löytynyt tassuista pitoa liukkaalla lavuaarilla. Näitä maailmanluoka aputekoja..

Sitten alkoivat ajatukset rullaamaan. Työni on yhtä auttamista, olenhan assistentti. Autan työkavereita löytämään ne mainokset, laittamaan oikean tiedon nettisivuille, tulostan ohjelmia ja vien postit Postiin. Ja saan kiitosta. Kiitokset työn tekemisestä tuntuvat välillä hassuilta sillän koen tekeväni ”vain työtäni”. ”Kiitos kun olit nopea”, ”kiitos, en olisi itsen osannut” tai pelkkä ”kiitti!” tuntuvatkin oikeastaan aika mukavilta. Ja mikäs siinä autellessa, niin minäkin saan apua yhtälailla heiltä.

Ilo auttaa -kampanja on varsinaissuomalaisten lastensuojelujärjestöjen jäsenhankintakampanja. Tänä vuonna kampanjan puitteissa jaettiin Fölin matkustajille, yliopiston opiskelijoille ja konserttiyleisölle tulitikkuja vuoden pimeimpään aikaan. Jokainen askin saaja kiitti hymy huulilla.

Kampanjalle tehtiin myös oma sovitus Pave Maijasen Mistakes-yhtyeen kappaleesta Pidä huolta. Katso video ja heittäydy hyväntekevään tunnelmaan!

Autetaan toisiamme ja pidetään huolta!

Maarit

Kirjoittaja on MLL:n Varsinais-Suomen piirin viestintäassistentti, joka auttaa mielellään kaikenlaisissa viestinnällisissä asioissa MLL:n paikallisyhdistyksiä.

Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue!

TJ hankkeen koulutuskuvia 059m

Oletko joskus saanut kiitosta työstäsi? Tai jostain ei-niin-mukavasta kotihommasta, jonka olet kuitenkin jaksanut hoitaa? Eikös tunnukin aika hyvältä, erityisesti jos olet omastakin mielestäsi kiitoksesi ansainnut. Valitettavan moni myös muistaa sen, miltä tuntuu, kun kukaan ei kiitä, ei huomaa eikä huomioi. Kyllä jokainen ansaitsee kuulla tehneensä hyvin.

Voisiko kiitos ja onnistumisen juhlistaminen olla kuitenkin enemmän meidän jokaisen omissa käsissä, ei ulkoistettuna esimiehelle, työkaverille tai puolisolle? Miten voin odottaa muiden huomaavan onnistumiseni, jos en huomaa sitä itse? Miten osaan kertoa osaamisestani vaikkapa työnhaussa, jos en itse tietoisesti huomioi onnistuneita projekteja, esiintymisiä, tapahtumajärjestelyjä, mitä tahansa hyvin hoidettuja työtehtäviä? Itsensä kiittämiseen ei tarvita maailmaa mullistavaa keksintöä tai vuosien urakkaa. Pienetkin asiat kannattaa huomioida – pian näet pienistä asioista koostuvia kokonaisuuksia ja edessäsi onkin erityisosaamisalueesi. Onnistuminen voi olla tyytyväinen asiakas, selkeästi kirjoitettu muistio tai puhdas lattia. Muistele hetkiä, jolloin olet ollut tyytyväinen itseesi, kokenut tehneesi parhaasi. Nauti tunteesta ja kerro siitä muillekin. Osaamisesi tulee esiin ja sinun on entistä helpompi kuvailla sitä myös muille. Kun arvostat itseäsi ja osaamistasi, et myöskään murru yhtä helposti pienten vastoinkäymisten edessä.

Nyt jouluvaloja asentaessa ja kynttilöitä sytytellessä on hyvä pysähtyä miettimään, missä kaikessa olen onnistunut kuluvana vuonna. Hommat eivät lopu tähänkään, mutta aina välillä voimme palata siihen kutkuttavan lämpöiseen tunteeseen: ”hyvä minä”.

Onnistumisen riemua toivottaen,

Tuula

Kirjoittaja toimii Työllisty järjestöön -hankkeen ohjaajana. Hankkeen tarkoituk­sena on tarjota työtä pitkään työttömänä olleille henkilöille. Rekrytoinnin lisäksi hanke tarjoaa yhdistyksille tieto-, neuvonta- ja ohjauspalveluita esimiestyöhön ja työnantajavelvoitteiden hoitoon liittyen.

Mummolan kesää

”Elämään tarvitaan siivet ja juuret. Ja unelmat suuren suuret.”

Kesän riemut alkavat olla lähes kaikille kivoja menneitä touhuja, joita on mukava talvella muistella.

Mummolassa elokuun alku oli pikkuisia jalkoja täynnä. Jokainen lapsenlapsi oli yökyläilemässä vuoronperään, paitsi pikkuisin Vilho-vauva.

Yksi kerrallaan, jotta kukin heistä saisi jakamattoman huomioni. Kun perheessä on lapsia useampi, siitä huomiosta joutuu joskus vähän ”kikkailemaan”, kuten tiedätte.

Kesälomalla me poimeimme marjoja, hypimme trampoliinilla, olimme uimassa ja kävimme mummon työpaikalla pappasia tervehtimässä. Leivottiin ja luettiin iltasatuja.

Tuo iltasadun lukeminen on meillä perinne, jonka aloitin jo 20-vuotiaana, kun ensi kerran tulin äidiksi. Voi, miten ihana tunne tulee, kun huomaa lapsen kuuntelevan jännittyneenä, mitä sille sadun sankarille seuraavaksi tapahtuu, vaikka uni jo selvästikin painaa pikkuisia silmäluomia. Siinä omatkin kiireet ja ajatukset rauhoittuvat. Asettaa itsensä lapsen asemaan ja antaa mielikuvituksen ohjata. Ja se lämmin tunne, kun pieni ihminen käpertyy kainaloon ja sanoo: ”Hyvää yötä mummo, lakastan sua, mut illotan nyt susta, kun on niin kuuma.”

Matti aloitti eskarin nyt elokuussa. Taisipa meitä isoja ihmisiä jännittää enemmän, kuin itse pientä tulevaa koululaista. Ennen niin vilkkaasta ja touhukkaasta pojasta tulikin yhtäkkiä keskittyvä ja huolellinen oppija. Toki niitä remuaikojakin riittää, mutta niitä kuuluu ollakin. Siinä remussa tulee päivän paineet purettua, kun saa oikein innolla hullutella. Hän ei juurikaan enää syliin tule pyytämällä, mutta joskus, kuin huomaamattaan kiehnää aikansa vieressä ja istahtaa syliin. Silloin mummo ei uskalla hengähtääkään, kun pelkää, että kohta hän jo siitä karkaa.

Mummo vaan miettii sitä, miten ihmeessä näistä lapsukaisista saadaan kasvatettua toisista välittäviä, sosiaalisia ja kohteliaita ihmisiä.

Nykypäivänä jo pelkkä kiitos-sanan sanominen kun tuntuu olevan sekä aikuisille, että lapsille niin kovin vaikeaa. Mammani opetti joskus, että vaikka hakaneulan saisit, siitä pitää kiittää, koska tarpeeseen sen olet saanut.

Voi, miten pieni sana tuo kiitos onkaan, mutta kertoo jo paljon sanan käyttäjästä. Jos saan verrata kiittämätöntä ihmistä, on hän vähän niin kuin mies, joka istuu lippalakki päässä kahvilassa. Vanhanaikaista, ajattelee moni, mutta minulle periaatteitani, sillä myös ruokaa pitää kunnioittaa ottamalla lakki pois päästä.

Lapsi imee itseensä kaikenlaisia juttuja meiltä aikuisilta. On oltava tarkkana, miten esimerkiksi toisista ihmisistä puhuu lapsen kuullen, sillä nuo pienet aivot tallentavat kaiken, ja he käyttäytyvät samalla lailla, kun ovat meidän aikuisten nähneet käyttäytyvän.

Niskakarvani nousevat pystyyn, kun kuulen jonkun arvostelevan toisen vaatteita tai ulkonäköä. Meidän aikuisten jokaisen tehtävänä on ohjata lapsi katsomaan muuta kuin niitä ulkoisia olemuksia. Ja puuttua heti siihen, jos huomaamme, että jotakuta syrjitään sen vuoksi, ettei hänellä ole esim. sitä tiettyä merkkilippistä, niinkuin kaikilla muilla. Sillä…

…miten ihmeessä lapsi, jonka pitää sulautua massaan, voi rakentaa omaa persoonaansa, jos koko ajan täytyy yrittää olla samanlainen kuin muut?

Koitetaan me olla hyviä ja turvallisia aikuisia, opettaa lapsille inhimillisyyttä ja lähimmäisten kunnioittamista. Ja ennen kaikkea antaa lapsille aikaa olla lapsia. Hyvä lapsuus on kuin perustuskivi vahvalle rakennukselle. Silloin sitä eivät vähän suuremmatkaan myrskyt kaada.

Nautitaan elokuun ihanista päivistä, sytytellään lyhtyjä hämärtyviin iltoihin. Muistetaan paljon halailla ja kertoa kuinka tärkeitä läheisemme meille ovatkaan!

Terveisin, Eija