Kertaus on opintojen isä ja muita suomalaisia sanontoja isänpäivän kunniaksi

  • Kertaus on opintojen isä
  • Ken isälle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa
  • Isä ei koskaan jää kahdesti samaan ansaan
  • Isä parantaa haavat
  • Aikainen isä madon nappaa
  • Isä on aina oikeassa
  • Auta isää mäessä
  • Isä se on ensimmäinenkin
  • Helmiä isille
  • Ei auta isä markkinoilla
  • Ei kukaan ole isä syntyessään
  • Ei isä käskien laula
  • Ei ole isää karvoihin katsominen
  • Ei isä ojaan kaada
  • Ei isä puussa kasva
  • Vierivä isä ei sammaloidu
  • Niin isä vastaa kuin sille huutaa
  • Isillä on halvat huvit
  • Hädässä isä tunnetaan

perheiden-taiteiden-yo-2016_kuvaajamaaritsalminen-860

  • Jaettu isä on kaksinkertainen ilo
  • Isäkehu haisee
  • Kaksi isää yhdellä iskulla
  • Isä kuivaa minkä kasteleekin
  • Kun kissa on poissa, niin isät tanssivat pöydällä
  • Kyllä routa isän kotiin ajaa
  • Isä on terve kun se leikkii
  • Maasta se isäkin ponnistaa
  • Nätti kuin isä pienenä
  • Oma isä mansikka, muu isä mustikka

perheiden-taiteiden-yo-2016_kuvaajamaaritsalminen-593

 

Tuomas

Kirjoittaja kouluttaa aikuisia kavereita lapsille ja nuorille osana Varsinais-Suomen piirin tukihenkilötoimintoja.

Kuvat: Maarit Salminen

Pohdintoja isänpäivän alla..

WP_20151026_006

Olin 11-vuotias, kun isäni kuoli – odottamatta, yllättäen. Jäimme äitini kanssa kahden, olin perheemme iltatähti, isäni ylpeys. Isäni oli minut saadessaan 41-vuotias, äitini 40-vuotias. Isommat sisarukseni olivat jo ennen isämme kuolemaa muuttaneet pois kotoa. Surin isääni, ajan tavoin, yksin ja ehkä vähän äidin kanssa, huoli tulevaisuudesta, isän kaipuu ja ikävä varjostivat koulunkäyntiäni ja numerot laskivat. Eihän silloin ollut puhettakaan, että olisimme saaneet jostain jotain apua tai joku muu kuin perheenjäsenet olisivat keskustelleet asiasta kanssani. Onneksi isoveljeni otti perheessämme isän roolin ja pystyin turvautumaan häneen.

Selvisin kuitenkin vuosista ja iso ikävä ja suru muuttivat pikkuhiljaa muotoaan ja ihanat muistot säilyvät sydämessäni. Isänpäivisin kävimme äidin kanssa isän haudalla muistelemassa isää. Isän kuolemasta on nyt kulunut 36 vuotta ja käyn haudalla edelleen, mutta nyt saan käydä siellä oman poikani kanssa, jolle olen kertonut paljon kaikkea hänen isoisästään.

WP_20151026_007

Tulin itse isäksi (vihdoinkin) 40-vuotiaana ja nautin täysillä isän roolistani jokainen päivä. Haluan suojella lastani ”pahalta maailmalta”, opettaa elämää toisia kunnioittaen, rehellisyyttä, sosiaalisuutta ja antaa hänelle oikeat eväät elämään, joka ei aina kuitenkaan ole reilu tai tasapuolinen, opettaa ymmärtämään erilaisuutta, kompromissien tekoa ja myös häviämisen vaikeutta. Toivon hänen uskaltavan yrittävän uusia ja vaikeita juttuja, kokemaan niiden kautta onnistumisia ja myös pettymyksiä. Toivon hänen myös tietävän, että olen aina hänen rinnallaan – onnistuipa hän tai ei.

Näitä tunteita olemme saaneetkin yhdessä jo paljon kokea, sillä poikani harrastaa urheilua monessa muodossa. Olen mukana poikani harrastuksissa ja ylpeydellä katson hänen onnistumisiaan sekä epäonnistumisiaan, joista kuitenkin pystytään jatkamaan ja harmituksen tullessa yhdessä keskustelemaan ja taas hän nousee ja lähtee yrittämään uudestaan ja uudestaan, ehkäpä tämä kaikki voima ja tahto on siirtynyt verenperintönä jo muutaman sukupolven ajan suvussamme eteenpäin, näen pojassani paljon itseäni, joskus jopa liikaakin. Tänä vuonna saan viettää hänen kanssaan kahdeksatta isänpäivääni ja teen sen suurella ylpeydellä ja rakkaudella. Samoin toivon kaikkien isien tuntevan lapsiaan kohtaan. Kiireetöntä isäpäivää!

– Mies 48v.

Synnytys Suomessa jää kauas lottovoitosta

Synnyttäminen on pirun hankalaa. Enkä nyt tarkoita vain sitä fyysistä puserrusta, jossa työnnetään melonia mehupillin läpi vaan sitä, miten vaikeaa järjestelmä siitä tekee.

Asuimme Sodankylässä. Minä, avovaimoni ja kissa. Paikassa jossa upseerinkaan vesi ei jäädy. Jotta synnytys olisi tapahtunut sairaalaolosuhteissa, piti meidän matkustaa Rovaniemelle Lapin keskussairaalaan. Matkaa sinne oli 130 kilometriä eli lähemmäs 2 tuntia. Jos olisimme asuneet Utsjoella, ajomatka olisi ollut 450 kilometriä. Avovaimon muoniolaisen sänkynaapurin piti selvittää reilusti yli 200 kilometriä ennen tositoimia.  Synnytysosaston käytävällä vauva kurkki jo ulos. Koska kauas on pitkä matka, poroja poukkoilee tielle ja oma auto on tuliterä 16-vuotias ruosteruoska, tarvittiin ambulanssi.

Aamuyöstä se tapahtui.

”Janne, herää. Nyt se tulee.”

”Ööööäää”, käänsin kylkeä.

”Ihan oikeasti. Lapsivesi meni.”

”Oke. Mä siivoan.”

Ambulanssi tuli, pakkasi synnyttävän avovaimon kyytiin ja meni. Minä jäin pakkaamaan kamoja. Tuntui, että pakkasin kolmen hengen viikon kenttämajoituksen.

Kissa ei mukaan päässyt, joten heitin kotiavaimet työkaverin postiluukusta sisään ja laitoin viestin ”pidä hengissä”. Herätin auton talviunilta ja suoristin nilkan. Matkalla soitin esimiehelle, etten pääse töihin, koska telkkä on lähdössä pöntöstä.

Sairaalaan oli helppo löytää. Lopulta eksyin myös oikealla osastolle. Kysyin neuvonnasta apua. Löysin oikean oven, joka oli lukossa. Soitin ovikelloa. Mitään ei kuulunut. Stressi, paniikki, pakokauhu – en pääse naiseni luo. Miksi ette avaa ovea! Pieni, pyylevä mies tuli vihdoin avaamaan oven ja katsoi pahasti. Tajusin: niin joo täällähän synnytetään. Kädet taitavat olla vähän, krhöm, täynnä.

Ota vuoronumero… Koska synnyttäjiä tuli ovista ja ikkunoista, meidän piti ”jonottaa” omaa vuoroamme saliin. Kaiken lisäksi supistukset olivat loppuneet ja synnytys vaati lopulta käynnistyksen. Akuutimpia tapauksia kuitenkin ryntäili tuskaa huutaen jatkuvalla syötöllä ohitsemme.

Lähdimme sairaalaan tiistaina seitsemän aikaan aamulla. Lapsi syntyi käynnistyksellä torstaina neljän aikaan aamuyöstä. Välissä oli majoitustiloissa käyskentelyä, filosofista pohdintaa isyydestä ja kahvilan lounasannosten hintavertailua. Lisäksi oli tuo pienimuotoinen synnytys.

Se olikin sitten aivan oma lukunsa. Olen surffannut internetin pimeälle puolelle ja takaisin, mutta en koskaan ole ollut niin shokissa kuin synnytyshuoneessa. Neuvolassa puhuttiin pehmeällä äänensävyllä, että synnytys on luonnollinen ja kaunis asia. Sitä ne eivät kertoneet, että ihmiseen tungetaan 15 metriä letkua pumppaamaan ämpärikaupalla kipulääkettä suoneen, että ihminen ”luonnollisesti” repeää kahtia ja synnyttää sinipunertavan lapsen lisäksi vielä kahden kilon verimötikän. Kyllä oli muuten huuli pyöreänä.

Äidistä ja lapsesta huolehdittiin koko ajan, mutta isä jäi oman onnensa nojaan. Terve, ei-synnyttävä osapuoli kykenee huolehtimaan itsestään, mutta odottavan aika on pitkä varsinkin, kun jää välitilaan kimpoilemaan epävarmana sairaalan käytäville. Koin, että sairaalassa olin tiellä, mutta kotiinkaan ei voinut lähteä. Ilman sairaalan majoitusta kauhuskenaario olisi ollut valmis.

Kun lähellä olevia, pieniä synnytysosastoja lakkautetaan, pitää ottaa huomioon pitkän matkan tuomat sivuvaikutukset koko perheeseen: kuljetus, majoitus, ruokailu. Päivystysasetus voi viedä monta perhettä vaikeaan tilanteeseen. Pahin vaihtoehto on matkasynnytys, jonka todennäköisyys kasvaa matkan pidentyessä, jos sitä ei oteta huomioon. Entä riittävätkö ambulanssit, jos raskaana olevia kiidätetään tuntikausia suuriin keskussairaaloihin ponnistamaan juhannustaikojen seurauksia maailmaan? Entä riittääkö henkilökunta? Ehkä paperilla. Avovaimoni vastaanottanut kätilö oli hälytetty Rovaniemelle lainaan Kemistä.

Jäin ihmettelemään, miksi resurssitehokkuuden nimissä aiheutetaan lisää epävarmuutta ja epämukavuutta jo valmiiksi vakavaan tilanteeseen. Todennäköisesti juuri keskittäminen aiheutti ruuhkaa osastolla. Ainakin minulle tuli sellainen olo, että olimme osa jättimäistä liukuhihnaoperaatiota, jossa sairaalan henkilöstö joutui tehokkuuden nimissä karsimaan myös inhimillisestä käytöksestä. Hoitajat tekivät kaikkensa, mutta kovassa kiireessä he eivät pystyneet antamaan yksittäisille pariskunnille sitä hoitoa, minkä he olisivat ansainneet.

-Janne

Eikö olisi jo aika mennä oikeisiin töihin?

JannekuvaKävelen kohti pomon toimistoa. Sormissa polttaa esimiehen painajainen odottamassa allekirjoitusta. Koputan oveen. Menen hermostuneena sisään ja esitän anteeksipyytävästi asiani. Pomo kohottaa kulmakarvoja ja selaa nopeasti paperit läpi. Pienen hiljaisuuden jälkeen mies katsoo minua syyttävästi: ”Ajattelitko joskus töitäkin tehdä?”

Paperinippu oli vuosilomien käyttöesitys sekä virkavapaan hakemiseen tarvittavat viralliset lomakkeet. Kuusi-seitsemän kappaletta kaikkiaan. Niillä perheemme pääsisi kotikonnuille sukulaisten ja ystävien luokse. Se tekisi minusta koti-isän ja äidistä perheen elättäjän. Jälkimmäinen tuntui minusta aavistuksen epämiellyttävältä.

Olin kasvanut ajatusmaailmaan, jossa miehen tärkein tehtävä on mahdollistaa perheen taloudellinen hyvinvointi. Mies tekee työnkuvausliikkeitä, juo kolme pannua kahvia ja pakoilee esimiestä kahdeksasta neljään. Rankka päivä. Mies ei käsittele ulostepusseja., mies ei siirtele pölyä paikasta toiseen, eikä mieheltä saa kulua ruuan laittamiseen kauemmin kuin sen syömiseen. Kun meidän perheemme rikkoi muotin, ajatukseni olivat ensin todella ylimieliset. Ei minun kuulu tehdä tällaista, tämähän on naisten hommaa.

Palkkatyössä tein hommia niska limassa. Valvoin käsittämättömiä tuntimääriä, ja stressikäyrät hyppivät taivaissa. Vastasin monen ihmisen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Kehitin järjestelmää. Minulla oli aina nälkä ja olin väsynyt. En kuitenkaan koskaan ole ollut niin uupunut fyysisesti tai henkisesti kuin yksin kotona lapsen kanssa.

Mutta miehet eivät sitä tajua.

Koti-isä, talvisota-sukupolven ja suurten ikäluokkien miesten kirosana. Näkisittepä isäni tai isoisäni ilmeen, kun puhun arjestani: vaipan vaihtoa ja maidon lämmitystä. Tuntuu, että niistä puhuminen on kuin raapisi kynsillä liitutaulua. Vähän väliä he kysyvät: ”Eikö sinun olisi jo aika mennä oikeisiin töihin?” Aluksi vastasin, että enkös minä ole tekemässä juuri sitä oikeaa työtä. Seurasi pitkä hiljaisuus. Enää en jaksa edes vastata kysymykseen.

Koti-isänä oleminen on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut

Kotona ollessani silmäni ovat avautuneet. Ymmärrän avopuolisoani, kun hän puhuu uupumuksesta tai siitä, että pinna oli kireänä, kun olin poissa kotoa. Vastapainoksi hän ymmärtää, miten paljon ärsyttää ja väsyttää kovan työpäivän jälkeen tulla kotiin kirkuvan ja kitisevän perheen pariin. Ymmärrämme paremmin sitä, miten väsyneitä kumpikin ovat, ja että toinen tarvitsee kunnollista lepoa. Mahdollisuus olla kotona on mielestäni lähentänyt meitä. Eikä tässä vielä kaikki.

Lapsemme on saanut jotain sellaista, mitä minä en saanut lapsena – isän. Palkkatyösä ollessani näin lastamme joka toinen viikko, koska joka toinen viikko palelin metsässä, söin lunta ja koulutin miehen alkuja. Niinäkin viikkoina, kun pääsin töiden päätteeksi kotiin, päivät venyivät kevyesti iltakymmeneen, koska maanantaina ilmoitettiin, että 60-sivuisen suunnitelman pitää olla valmiina keskiviikkona. Sitten se revittiin ja piti aloittaa alusta. Olin perheessämme kirjoilla, mutten läsnä.

Minusta ei tullut eikä tule isää, joka ei ole paikalla, kun lapsi sanoo isi ensimmäisen kerran, syö salaa kissanruokaa tai oppii laskemaan kuuteen. Olen se vanhempi, joka saa peitellä lapsen nukkumaan. Näin jokaisen uuden hampaan ensimmäisenä. Jos hän säikähtää tai loukkaa itsensä, hän juoksee isin syliin.

Tämä on sitä oikeaa työtä, sanoivat muut mitä tahansa.