Taaperon valitut teokset

Yksivuotias tyttäreni taitaa olla lukunaisia. Tämän 80-senttisen kirjallisuudenystävän lukemisto lojuu olohuoneen lattialla, ja vähän väliä hän lähestyy minua vetoavasti valitsemansa teoksen kanssa. Ja sitten istutaan sylikkäin ja luetaan.

Kirja

Olen oikein mielissäni neidin kirjallisuusharrastuksesta, sillä 50 tunnin pituisissa kotipäivissä on hyvä olla jotain viihdykettä. Ja jos saan valita leikkimisen ja lukemisen väliltä, otan ilman muuta lukemisen. Yksivuotiaathan eivät ole varsinaisesti mitään leikkijävirtuooseja: tyynyliina laitetaan naamalle tai palikka pakasterasiaan ja se on siinä. (Toki nuo leikit ovat kehitykselle tärkeitä, ja aplodeeraan tietysti neropatilleni joka välissä.)

Jos tarkastelen vielä aihetta oman viihtymiseni kannalta, niin ehkä tuo taaperokirjallisuus ei ihan dekkareille vedä vertoja. Kun kirja huipentuu tietoiskuun puurolautasesta ja lusikasta, on kai lupa vähän haukotella? Ja jos Puppe tapaa maatalon eläimet kymmenettä kertaa samalle aamulle, pitää tsempata, ettei sano lehmää hevoseksi. Poikani kanssa luimme aikoinaan tuntikausia teoksia nosturin ja kaivurin seikkailuista, ja aika usein kysyin mielessäni: Miksi? Kuka on tämä kirjailija? Tätäkö on miehinen sivistys?

Kirjat

Uskon, että lukuhetket merkitsevät lapselleni – samoin kuin minulle – läheisyyden kokemusta ja yhteistä eläytymistä ja iloa. Kuvakirjakauden jälkeen on ihanaa lumoutua yhdessä vaikkapa Vaahteramäen Eemelistä. Kirjoilla sain aikoinaan myös hyvin touhukkaan – nyt 11-vuotiaan – esikoiseni narrattua syliini niin kauan kuin hän siihen mahtui. Aina kun näen uutisen, jossa kerrotaan lukemisen hyödyistä lapsen kehitykselle, paukuttelen henkseleitäni: esikoiseni fiksuimmat tempauksethan ovat aivan selvästi Barbapapan, Pupen ja äidin ansiota.

Kaikille lukeminen ei tietenkään ole se luontaisin tapa olla lapsen kanssa. Jotkut – kuten mieheni – ottavat lapsen kainaloon ja vievät hänet pulkkamäkeen. (Onneksi. Itsehän en millään viitsisi.) Mutta ehkä yksi lukutuokio päivittäin? Ja: Oi ihana satavuotiaan Suomen kirjastolaitos! Sieltäpä kun hakee Ikea-kassillisen lastenkirjoja, niin saa taas istua viikon sohvalla.

Korkeakirjallisin kevättalven terveisin,
Anna

Äitienpäiväni

roses

Äitienpäiväviikonloppu lähestyy ja suunnittelen taas kaiken valmiiksi. Minkä värisestä ruususta äiti eniten pitäisi ja millainen lahja ilahduttaisi äitiä? Vai pitäisikö kysyä, onko erityistä tarvetta jollekin? Uusi paita, sukat ehkä? Haen leipomosta kauniin leivoksen, mielellään vaaleanpunaisen ja sydämen mallisen.

Lähdemme ajoissa aamupäivällä onnittelukäynnille, koska matkaa on 200 kilometriä. Äiti asuu hoivakodissa ja vierailun ajankohtakin täytyy miettiä etukäteen. Päiväruokailun jälkeen on yleensä hyvää aikaa vieraille. ”Hyvää äitienpäivää!”, toivotan äidilleni ja lapseni onnittelevat mummoaan.

Mutta eihän hän ole äiti eikä mummo! Ei hänellä ole lapsia!

Äiti ei enää muista.

Viimeisten parin vuoden aikana äiti on kaksi kertaa muistanut, että olen hänen tyttärensä. Onneksi dementia etenee pikkuhiljaa. On armollista saada aikaa sopeutua rakkaan ihmisen muuttumiseen.

Vanhimmat lapseni muistavat mummon, jolta tilattiin ruoaksi lihapullia, kun mentiin kylään. Nuoremmille lapsille selitän, millainen mummo oli ennen kuin tuli vanhaksi, sairaaksi ja muistamattomaksi. 4-vuotiaan mielestä on hassua, kun mummoa ei saa sanoa mummoksi, vaan hän korjaa heti olevansa pelkkä Liisa, ei mummo.

Pääasia, että mummo hetken seurustelee kanssamme, syö leivosta ja pelataan yhdessä palloa tai tehdään palapelejä. Se riittää nyt.

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille! Myös heille, jotka eivät enää muista <3

-Marika

Mahnaz, ystäväni

293k4k5j395

Mahnaz, ystäväni, on kuvassa vasemmalla ja minä Riitta, kuvassa oikealla.

Iran? Mitä siitä oikeastaan tiesin? Muistin tietysti jotakin koulussa opittua muinaisesta tarunhohtoisesta Persiasta, runoilija Omar Khaijamin, jonka kirjan olin nuorena saanut lahjaksi hyvältä ystävältäni; syrjäytetyn shaahin ja Farah Diban, joiden tarinaa suomalaisetkin naistenlehdet jaksoivat kertoa vuodesta toiseen, vallankumouksen ja ajatollah Khomeinin valtaantulon ja sen myötä valtakunnan sulkeutumisen länsimailta. Kaikki kuitenkin vain pintatietoa tapahtumista jossain kaukana – näitä uutisiahan meille tulee päivittäin, joskus ne koskettavat, joskus menevät täysin ohi.

Uusi ystäväni Mahnaz olisi Iranista. Muuta en juuri tiennytkään sen jälkeen, kun olin täyttänyt ystävähakemukseni MLL:n infotilaisuudessa kolmisen vuotta sitten ja kuullut, että minulle löytyi sopiva pari. Ensimmäinen tapaamisemme sujui ehkä vielä vähän kankeasti, mutta mitä useammin tapasimme, sitä syvemmälle pääsin aivan uuteen maailmaan.

Nyt tiedän jotakin siitä, miten erilaisia ihmiskohtalot voivat olla riippuen siitä, missä maassa ja milloin olemme sattuneet syntymään. Nyt tiedän, millaista oli elämä Iranissa Khomeinin tultua valtaan. Mitä se merkitsi niille, jotka ajattelivat toisin ja halusivat elää toisin ja olivat kyllin vahvoja ja päättäväisiä taistellakseen vapautensa puolesta. Tuhansien heidänlaisten elämä päättyi Iranissa, toiset pääsivät pakenemaan maasta. Osa heistä elää nyt Suomessa mukanaan rankat kokemukset ja jatkuva ikävä ystäviä ja sukulaisia. Kotiin ei ole paluuta.

Nyt tiedän jotakin myös Iranin kielestä, ihmisistä, luonnosta. Mahnazin kertomana näen nyt silmissäni paitsi hänen kauniin kotikaupunkinsa Esfahanin myös lapsuuden maisemat kukkineen ja hedelmäpuineen isovanhempien kotipaikassa Arjenakin kylässä lähellä vuoria. Siellä haluaisin käydä vielä joskus Mahnazin kanssa ja tavata hänen äitinsä, veljensä ja sisarensa.

Halusin mukaan ystävätoimintaan, koska minulla itselläni oli alkanut uusi elämä eläkkeelle jäätyäni. Ajattelin ymmärtäväni, miten tärkeää sopeutuminen Suomen oloihin maahanmuuttajille olisi ja että voisin olla siinä apuna. Mutta sitä en sittenkään täysin ollut ymmärtänyt, miltä muutto yksin pimeään kylmään outoon Suomeen todella tuntuisi. Mahnazin kertomana olen päässyt ainakin osittain eläytymään hänen kokemuksiinsa ja tuntemuksiinsa. Helppo on uskoa, että on ollut sekä hyviä, auttavaisia ihmisiä että myös toisenlaista, ikävää kohtelua. Aivan varmaa on, että jokainen suomalainen ystävä auttaa maahanmuuttajaa ymmärtämään paremmin meitä suomalaisia ja sitä, miten me täällä elämme ja toimimme.

Mitä olemme sitten Mahnazin kanssa yhdessä tehneet? Koska olemme kaksi yksinelävää naisihmistä, olemme vapaita tekemään mitä haluamme. Olemme käyneet elokuvissa, konsertissa, syömässä, kahvilla ja drinkillä, kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, ihailemassa keväisiä sinivuokkoja Ruissalossa, ajelleet katselemassa saaristoa ja monenlaista muuta. Joka kerta tavatessamme tunnen, että ystävyytemme syvenee, että on helppo olla yhdessä ja puhua mistä vain mieleen tulee.

Ystäväni Mahnaz on vahva ja rohkea nainen, joka on löytänyt kodin Suomesta jo 13 vuotta sitten. Hän on musikaalinen ja taiteellinen ja seuraa aktiivisesti kotimaaansa uutisia. Hän arvostaa monia asioita täällä: rauhaa, turvallisuutta ja asioiden toimimista, Suomen luontoa. Vaikka hän on Suomen kansalainen, hänen sydämensä taitaa olla Iranissa. Niin olisi varmasti minunkin sydämeni, jos olisin pakosta joutunut jättämään kotimaani.

-Riitta

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Varsinais-Suomen piiri järjestää Ystäväksi maahanmuuttajaäidille -toimintaa, jonka tavoitteena on edistää maahanmuuttajaäitien kotoutumista ja kielenoppimista. Ystäväksi äidille -toiminnassa etsitään suomea puhuvia naisia ystäviksi maahanmuuttajaäideille. 

Mitä onni on? – perheenäidin näkökulma

PTY 2015 tapahtuma 107

Mieheni viestit minulle kesken työpäivän – ei niissä mitään romanttista ole,

mutta tiedänpähän hänen ajattelevan minua.

Sitä onni on.

 

Poikani juoksemassa kohti minua ilo silmissään, ”Äitiii!” riemukkaasti huutaen,

kun haen lapsiani päivähoidosta.

Sitä onni on.

 

Pieni hetki omaa aikaa lauantai-iltana, TV kiinni, hiljaa pimeydessä tähtitaivasta ihmetellen.

Sitä onni on.

 

Mahdollisuus opiskella uuteen ammattiin, herätä jälleen henkiin saadessani kehittää itseäni, toivon kipinä silmissäni.

Sitä onni on.

 

Tuntemattoman ihmisen hyväksyvä hymy kaupassa,

kun yritän paimentaa äänekkäästi omiaan touhuavaa jälkikasvuani.

Sitä onni on.

 

Tyttäreni lämmin kylki aivan kiinni omaa kylkeäni vasten, vaikka sohvalla olisi tyhjää tilaa.

Sitä onni on.

 

Minulle onni rakentuu pienistä suurista arkisista asioista. Onni on omaa aikaa, mahdollisuutta pysähtyä hetkeksi, hyväksyä itsensä. Onni on uskallusta lähteä muuttamaan niitä asioita, jotka tekevät onnettomaksi. Onni on taitoa arvostaa niitä asioita, jotka elämässä tuovat iloa. Läheisyys, turva, lämpö, kumppanuus, mahdollisuus rakastaa. Sitä se onni on.

Onnellisin ajatuksin syksyyn,

Maria

—-

Kuva Perheiden Taiteiden yö 2015 tapahtumasta.

Ihmisen monista rooleista

Ihmisellä on elämässään usein monia rooleja. Minäkin olen ainakin seuraavia: äiti, puoliso, tytär, sisko, työkaveri, ystävä, vapaaehtoinen. Monissa rooleissa toimiminen voi joko pahimmassa tapauksessa kuormittaa tai parhaassa tapauksessa tuoda lisää voimavaroja jaksamiseen. Kun yhdessä rooliympäristössä toimiminen takkuaa, voi lisävirtaa saada toisesta rooliympäristöstä.

Kesälomalla halusin tehdä lasteni kanssa mukavia asioita, nauttia siis kunnolla äidin roolista. Ostin poikani toivoman teltan, joka pystytettiin kotipihalle. Kävimme iltakävelyllä ihailemassa lampaita, jotka hoitivat lähiympäristön heinikkoa matalammaksi. MLL:n puistotreffeillä sain rupatella mukavia samalla, kun lapset leikkivät toisten lasten kanssa. Kahtena päivänä hoidin itse puistotreffejä perhekeskustyöntekijämme lomaa tuuraten. Tällöin olin astunut vapaaehtoisen saappaisiin.

Eräänä sateisena päivänä lähdin lasten kanssa HopLopiin. Lapsuudenystävä tuli seurakseni lasten kadotessa näkökentästä leikkeihinsä, sain siis välillä toteuttaa roolia ystävänä. Turhan, jopa häpeällisen, harvoin sitä tulee nykyään tehtyä. Vietimme lasten kanssa myös useamman päivän mökillä äitini ja muun perheeni seurassa. Tuolloin olin muiden roolien lisäksi tytär ja sisko.

Yhden roolin vaaliminen oli kuitenkin jäänyt vähälle. Olenhan kaiken muun ohella vielä puoliso, elämänkumppani miehelleni. Pelastus tähän puolisona toimimisen vajaukseen tuli äidiltäni, joka otti lapset yöksi mökille. Sain mieheni kanssa viettää illan kahden kesken kotona vailla mitään suunnitelmia. Tämä taisi tapahtua ensimmäisen kerran sitten esikoisen syntymän. Ovathan lapset toki ennenkin yökylässä olleet, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme ilman ohjelmaa kotona kahdestaan. Ja mukava ilta se olikin. Kuuntelimme musiikkia, teimme ruokaa pitkän kaavan kautta ja ennen kaikkea, keskustelimme.

Toisissa perheissä lie itsestäänselvyys, että kumppanit keskustelevat keskenään. Meillä tuo puolisoiden välinen keskusteluyhteys on tuntunut useimmiten jäävän vanhemman roolin alle. Puhumme kyllä arjen pyörittämiseen ja lapsiin liittyvistä asioista, mutta jossain välissä olemme unohtaneet, että onhan se kumppani muutakin kuin kanssavanhempi. Kumppanuuden vaaliminen ja yhteisen ajan järjestäminen eivät ole ehkä kaikkein helpoimpia tehtäviä, mutta ehdottomasti sitäkin tärkeämpiä. Se tukee kuitenkin koko perheen hyvinvointia, että vanhemmat voivat hyvin myös parisuhteessaan.

Kesälomani, varsin onnistunut sellainen, on jo päättynyt. Olen jälleen työkaveri ja alainen, jonkin aikaa. Elokuun loppupuolella alkavat uudet kuviot. Silloin kutsuvat päiväopiskelijan ja opiskelukaverin roolit.

Lempeitä loppukesän päiviä,

Maria

Voi pyhä syyllisyys

Äitinä koen usein syyllisyyden tunteita. Mielessä pyörivät monenlaiset kysymykset.

Olenko tarpeeksi läsnä lasteni arjessa?

Meillä nimittäin isä on lasten kanssa kotona päivät ja minä töissä. Tai sitten opiskelen. Tai teen vapaaehtoistöitä. Ystäviä ehdin nähdä harvoin. Elämän realiteettihan on se, että aikaa on vuorokaudessa jaettavana vain rajallisesti. Kaikesta huolimatta elämäni prioriteettilistalla lapseni ja puolisoni ovat ensimmäisenä. Tiukan paikan tullen en epäilisi hetkeäkään jättää muita rakkaita osa-alueita elämässäni perheeni takia. Opiskelen, koska en nykyisessä työssäni ole kovinkaan onnellinen ja haluan vaihtaa alaa johonkin minulle sopivampaan. Haluan tehdä työtä, josta kotiutuessani en olisi aina näin väsynyt. Eikä väsynyt äiti aina jaksa olla hyvä ja lempeä äiti.

Osaanko kasvattaa lapsiani oikein? Millaista esimerkkiä heille näytän?

Olen tänä keväänä ollut aika paljon poissa lasteni arjesta, sillä olen valmistautunut useampiin pääsykokeisiin. Jälkiviisaasti on monesti tullut ajateltua, että olisinpa ennen perhettä tiennyt mikä haluan oikeasti olla ”isona”. Jaksamisen äärirajoilla on menty jatkuvasti ja välillä on ääntäkin tullut korotettua.

Kerran hermoni menetettyäni esikoiseni sanoi minulle, että ”äiti, ei saa huutaa”. Pysähdyin välittömästi miettimään tilannetta ja totesin hänelle, että hän on oikeassa, olin tehnyt väärin ja lopetin huutamisen. Toisaalta tuossa tilanteessa tiesin myös, että ei kasvatuksessa hirveän pieleen ole menty, jos pieni lapsi uskaltaa sanoa vanhemmalleen, auktoriteettihahmolle, hänen tekevän väärin. Siinä on yksi asia, jota en olisi itse ikinä lapsena uskaltanut isäni mielivallan alla tehdä. Lapseni luottaa minuun niin paljon, että uskaltaa ilmaista itseään tuolla tavoin. Se tuntuu hienolta.

On hyvä, että tuntee syyllisyyttä ja pohtii näitä kysymyksiä toistuvasti. Se mielestäni osoittaa, että välittää lapsistaan ja heidän hyvinvoinnistaan.

Toivottavasti kesä tuo tullessaan vähän rennomman äidin, jotta saamme ihania lomamuistoja koko perhe. Olen luvannut viedä lapset ainakin piknikille, mökille ja telttaretkelle kotipihalle. Ei siinä sen ihmeellisempiä aktiviteetteja tarvita, kunhan vain pääsemme nauttimaan yhdessäolosta.

Mariankuva09052015

Nautinnollista ja rentouttavaa kesää kaikille,

Maria