Varaisin mummilamajoituksen täysihoidolla

Koko pitkän kevään olemme odottaneet pääsyä unelmiemme lomakohteeseen. Siellä sataa todennäköisesti juhannuksenakin lunta ja sääskiparvet syövät ihmisen paukamille viidessä minuutissa. Mutta: tuossa mainiossa kohteessa – 600 kilometrin päässä kotoamme – asuvat sekä minun että mieheni sukulaiset. Sinnepä siis raahaamme 16 matkalaukkuamme ja meluisan perheemme. Majoitumme mummilaan, joka ei ole 400-neliöinen maalaistalo, vaan moderni ja kompakti kaupunkiasunto. Siinä kun kolme sukupolvea viettää pari viikkoa saman katon alla, saattaa tunnelmakin olla välillä melko kompakti.

Viisaita sanoja kesän sukujuhliin.

Lapset ovat lapsia, ja heitä olisi hyvä kasvattaa myös lomalla ja mummilassa. Tiedän, että vanhempieni – mummin ja papan – mielessä risteilee monta ajatusta siitä, miten haastavat tilanteet teinin ja taaperon kanssa kannattaisi hoitaa. He ovat kuitenkin viisaudessaan päättäneet olla puuttumatta perheemme kasvatusratkaisuihin. (En ymmärrä, miten he pystyvät siihen.) Neuvoja saa toki pyytämällä silloin, kun kuopus heittelee hapankorppuja tai esikoinen ylittää ruutuaikansa kahdella tunnilla. Olen varma, että vanhempieni tekisi usein mieli kasvattaa myös aikuista tytärtään ja muistuttaa, ettei majoitukseen sisälly täysihoitoa eikä huonesiivousta. Olisiko tytär kuitenkin onnistunut sen verran, ettei kenenkään sietokyky ole ylittynyt?

Sukupolvien kohtaaminen.

Muutama vuosikymmen sitten kolme sukupolvea asui usein pysyvästi samassa tuvassa. Nyt yhteisessä tilassa oleillaan pidempään vain loma-aikoina, eikä siihen ole kehittynyt selkeitä rutiineja. Jokaisella on oma temperamenttinsa, tapansa ja huumorinsa myös kesälomalla. Pappa keittää liian vahvaa kahvia, vävyllä on mukana oma Dijon-sinappinsa ja mummi torkuttaa aamuisin herätyskelloa kymmenesti. Olen melko varma, että tiiviistä yhteiselosta selvitään kunnialla vain, jos jokainen on valmis joustamaan ja sietämään erilaisuutta. Tämän on meillä ymmärtänyt parhaiten vanhin sukupolvi – itselläni on aiheesta vielä rutkasti opittavaa.

Kaunista ja sopuisaa kesää vauvoille, vaareille ja ihan kaikille muillekin,
Anna

Roliga hälsningar från Sverige!

Huh, pelkkä otsikon kirjoittaminen toisella kotimaisella kielellä sai pyyhkimään kylmää hikeä otsalta. Jostain kumman syystä minulle on suuri kynnys yrittää tuottaa tekstiä ruotsiksi. Pääsiäisenä tuo kynnys ylitettiin pariinkiin otteeseen, sillä suuntasimme lasten kanssa minilomalle länsinaapuriin. Se oli ensimmäinen yhteinen lomamatkamme, jota jännitettiin kovasti etukäteen. Tai siis minä jännitin, lapsille kerroin asiasta vasta hyvin lähellä ennen lähtöä.

Lähdimme Helsingistä päivä Tukholmassa -risteilylle ja perillä Tukholmassa vierailimme Junibackenissa. Voin suositella lämpimästi Junibackenia pikkulapsiperheiden lomakohteeksi! Kyseessä on alkujaan Astrid Lindgrenin satumaailman pohjalle perustettu lastenkulttuuritalo, vaikka löytyy sieltä toki muidenkin lastenkirjailijoiden tuotoksia. Tutuimpia Junibackenista löytyviä hahmoja ovat esimerkiksi Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli ja Ronja Ryövärintytär. Erityisesti upeasti toteutettu satujuna-ajelu oli varsin nostalginen kokemus myös aikuiselle. Tuntui liikuttavalta palata hetkeksi oman lapsuuden mielenmaisemaan, jossa olin yhdessä Ronjan kanssa seikkailemassa tai Eemelin kolttosia ihmettelemässä.

Sen enempää en kuitenkaan halua lähteä kuvailemaan Junibackenia, sillä paikka on mielestäni jokaisen koettava itse. Ohessa kuitenkin muutama otos vierailun tunnelmista.

Päivä Tukholmassa -risteily Helsingistä sekä vierailu Junibackeniin olivat varsin sopiva kokeilu lasten ensimmäiseksi lomamatkaksi.

Paikassa riitti monenlaista ihmeteltävää, niin suurta kuin vähän pienempääkin.

Varovasti, kun vauhti kiihtyy…

…hupsista. Ei onneksi sattunut kuinkaan!

Matkustamisessa on vain yksi huono puoli – nälkä kasvaa syödessä. Kun ensimmäinen lomamatka lasten kanssa on onnistuneesti ohi, on jo kova hinku päästä uudelleen reissuun. Ajatella, eihän se lasten kanssa matkaaminen ollutkaan yhtään hassumpaa! Matkakassaa kartuttaessa kuitenkin nautitaan nyt ensin vapusta simoineen ja munkkeineen sekä toivottavasti pian lämpenevistä kevätpäivistä.

Mukavia kevätpäiviä ja vapun odotusta kaikille,
Maria

Pääsiäisenä ei rymytä eikä riidellä!

Olen kuullut, että jotkut ihmiset alkavat valmistautua jouluun jo elokuussa. Päättelin, että vastaavasti täytyy olla myös pääsiäisihmisiä, jotka koristelevat kotiaan pääsiäiskuntoon tammikuusta asti. Itse toivoisin olevani liikkeellä edes viikkoa ennen juhla-aikaa. Pääsiäisvalmisteluni alkavat yleensä viime tipan rairuohospektaakkelilla: Rairuohonsiemenet napataan kauppakärryyn reippaana ja toiveikkaana. Kotona toiveikkuus haihtuu pikku hiljaa: ”Ei näitä enää ehdi kylvää. Eikä meillä mitään multaakaan ole.” Lopulta siemenpakkaus heitetään kaikessa hiljaisuudessa yläkaappiin, johon niitä on kerätty vuodesta 2006. Tilanne yritetään vielä epätoivoisesti pelastaa tipukoristeilla: eikö niitä voi ihan hyvin laittaa ikkunalaudalle ilman rairuohoakin? Kun koko koti on käännetty ympäri, löytyy joulukoristeiden seasta kaksi ryytynyttä tipureppanaa, jotka päätetään laittaa jatkamaan talviunia joulupallojen joukkoon.

Virpomispäivä on monille lapsille yksi vuoden kohokohdista. Äkkiseltään luulisi, että tällainen keski-ikäinen äiti-ihminenkin olisi sen jo oppinut. Mutta ei. Meidän perheessä on tapana toistaa palmusunnuntaisin noin klo 11.15 seuraavat repliikit: ”Ei kai tänään muuten ole virpomispäivä” ”Käviskö niille omenat tai nuudelit?” ”Entä jos laitetaan kaihtimet kiinni eikä aukaista ovea?” Sitten mies juoksee ostamaan muovikassillisen karkkia, jotka minä saan syödä illalla, kun ovikello ei soi koko päivänä. Tällä hetkellä kumpikaan lapsistamme ei ole trulli-iässä, mutta äkkiäpä koittaa sekin pääsiäinen, kun kuopus haluaa lähteä kylille pisamat poskilla ja äidin huivi päässä. Ja äiti saa esittää pirteää askartelunohjaajaa, joka sotkeentuu lopulta silkkipaperiin ja ajatuksiinsa: ”Ovatko nämä edes pajunoksia? Voi ei, miten rumia näistä tuli. Tutuille ei ainakaan kehtaa mennä virpomaan.”

Pääsiäissunnuntaina tunnollinen äiti yrittää vielä epätoivoisesti tarjota lapsille kivoja perinteitä, joita nämä voivat muistella aikuisena ja siirtää omille lapsilleen. Jos vaikka hauska munienmaalaustuokio? Ja niin tehdään pääsiäistaidetta vesiväreillä, jotka ovat kuivuneet ja sekoittuneet toisiinsa jo joitain juhlapyhiä sitten. Lopputulosta ei ehkä kannata tulla kuvaamaan naistenlehden pääsiäisnumeroon. Lammasta ei tänäkään vuonna ole pöydässä, mutta ehkä minttuhyytelöä voisi syödä lihapullien kanssa? Jos ensi vuonna keltaiset lautasliinat?

Yritän löytää sisäisen pääsiäisihmiseni etsimällä tietoa perinteiden taustoista. Rairuohon kasvattamisen syvempi merkitys kuuluu näin: ”Pääsiäistä, kevään ja uudelleen syntymisen juhlaa, koristetaan kaikilla uuden elämän merkeillä. Nopeasti itävä raiheinä on yksi sellainen.” Ihana ajatus! Pääsiäisen jälkeen voisi olla tipuja tarjouksessa. Jos hankkisi ajoissa ensi vuotta varten?

Pääsiäisperinteistä lukiessani suosikikseni nousi seuraava: ”Ennen vanhaan pääsiäisviikkoa eli hiljaista viikkoa säätelivät Suomessa monet uskomukset ja tavat. Silloin ei esimerkiksi saanut rymytä tai tehdä liian raskaita töitä. Myös pääsiäisen jälkeinen viikko oli syytä elää ihmisiksi. Siivous ja kehräys oli rajoitettua ja riitely kiellettyä.”

Eletäänpä siis ihmisiksi – sekä pääsiäisenä että sen jälkeen!

Anna

Taaperon valitut teokset

Yksivuotias tyttäreni taitaa olla lukunaisia. Tämän 80-senttisen kirjallisuudenystävän lukemisto lojuu olohuoneen lattialla, ja vähän väliä hän lähestyy minua vetoavasti valitsemansa teoksen kanssa. Ja sitten istutaan sylikkäin ja luetaan.

Kirja

Olen oikein mielissäni neidin kirjallisuusharrastuksesta, sillä 50 tunnin pituisissa kotipäivissä on hyvä olla jotain viihdykettä. Ja jos saan valita leikkimisen ja lukemisen väliltä, otan ilman muuta lukemisen. Yksivuotiaathan eivät ole varsinaisesti mitään leikkijävirtuooseja: tyynyliina laitetaan naamalle tai palikka pakasterasiaan ja se on siinä. (Toki nuo leikit ovat kehitykselle tärkeitä, ja aplodeeraan tietysti neropatilleni joka välissä.)

Jos tarkastelen vielä aihetta oman viihtymiseni kannalta, niin ehkä tuo taaperokirjallisuus ei ihan dekkareille vedä vertoja. Kun kirja huipentuu tietoiskuun puurolautasesta ja lusikasta, on kai lupa vähän haukotella? Ja jos Puppe tapaa maatalon eläimet kymmenettä kertaa samalle aamulle, pitää tsempata, ettei sano lehmää hevoseksi. Poikani kanssa luimme aikoinaan tuntikausia teoksia nosturin ja kaivurin seikkailuista, ja aika usein kysyin mielessäni: Miksi? Kuka on tämä kirjailija? Tätäkö on miehinen sivistys?

Kirjat

Uskon, että lukuhetket merkitsevät lapselleni – samoin kuin minulle – läheisyyden kokemusta ja yhteistä eläytymistä ja iloa. Kuvakirjakauden jälkeen on ihanaa lumoutua yhdessä vaikkapa Vaahteramäen Eemelistä. Kirjoilla sain aikoinaan myös hyvin touhukkaan – nyt 11-vuotiaan – esikoiseni narrattua syliini niin kauan kuin hän siihen mahtui. Aina kun näen uutisen, jossa kerrotaan lukemisen hyödyistä lapsen kehitykselle, paukuttelen henkseleitäni: esikoiseni fiksuimmat tempauksethan ovat aivan selvästi Barbapapan, Pupen ja äidin ansiota.

Kaikille lukeminen ei tietenkään ole se luontaisin tapa olla lapsen kanssa. Jotkut – kuten mieheni – ottavat lapsen kainaloon ja vievät hänet pulkkamäkeen. (Onneksi. Itsehän en millään viitsisi.) Mutta ehkä yksi lukutuokio päivittäin? Ja: Oi ihana satavuotiaan Suomen kirjastolaitos! Sieltäpä kun hakee Ikea-kassillisen lastenkirjoja, niin saa taas istua viikon sohvalla.

Korkeakirjallisin kevättalven terveisin,
Anna

Ajatuksia itsenäisyydestä

Vanhemman tärkein tehtävä on tukea lapsen turvallista kasvua ja kehitystä kohti itsenäistä elämää. Vaikka vanhempana tuntuukin pahalta päästää lapsesta irti päivä päivältä enemmän, on se kuitenkin välttämätöntä, ja myös väistämätöntä.

Monet lapsen kasvun ja kehityksen kannalta merkittävät kaudet ovat osoitus lapsen tarpeesta itsenäistyä ja päästää irti itselle läheisimmistä aikuisista. Uhmaikä – tuo ainakin tämän äidin hermoja raastanut itsenäistymisvaihe – alkaa meidän perheessämme olla jo väistymään päin. Esikoinen on jo reipas eskarilainen ja voimakastahtoinen nuorimmainen täyttää kohta neljä.

Muistan kuinka vaikeaa ja haikeaa oli saattaa esikoinen ensimmäistä kertaa esikouluun. Itkin, kun olin päässyt takaisin autolle. Missä vaiheessa pienestä ihmisestä oli kasvanut jo niin iso? Pelkäsin myös, että miten itsenäiset matkat hoitopaikasta kouluun ja takaisin tulisivat sujumaan, emmehän olleet montaa kertaa ehtineet matkaa harjoitella. Pelkoni oli turha, hyvin esikoinen matkan oppi ja vielä toistaiseksi on ehjänä kotiinkin saatu.

Kuinka sitten tuetaan turvallisesti lapsen itsenäistymistä? Itsenäiseksi opitaan, kun tehdään asioita ensin riittävästi yhdessä, rakentavaa palautetta ja kannustusta unohtamatta. On jokaiselle yksilöllistä, paljonko tukea uuden asian opetteluun tarvitaan. Tiedän valitettavasti omasta kokemuksesta, kuinka suuri merkitys aikuisiässä on sillä, onko lapsuudessa saatu riittävästi tukea itsenäisen elämän taitojen opetteluun. Jos tukea ei saa riittävästi, voi uusien asioiden opettelu tuottaa suurta ahdistuneisuutta ja epävarmuuden tunteita pitkälle aikuisikään saakka.

Olen halunnut omille lapsilleni taata turvallisen itsenäistymisen polun. He ovat jo nuoresta iästä asti saaneet tehdä omalle kehitystasolleen sopivia valintoja. Itsenäistyminen kun vaatii taitoa ja vapautta valita. Vapaudella on kuitenkin aina myös kääntöpuoli, joka monelta tuntuu unohtuvan ainakin silloin, kun puhutaan sananvapaudesta. Vapaus nimittäin tuo aina myös mukanaan vastuun. Vastuun ymmärtäminen taas vaatii ymmärrystä valintojen tekemisen seurauksista. Eskarilaisen kohdalla tuo vastuun opettaminen on alkanut olla jo ajankohtaista, sillä ensi syksynä hänen on aika itsenäistyä yhä enemmän siirtyessään ensimmäiselle luokalle. Onneksi meillä vanhemmilla on täällä Suomessa tukenamme laadukas varhaiskasvatusjärjestelmä, jonka ammattilaisten tekemää työtä ainakin itse arvostan suuresti.

Itsenäiseksi on vaikea kasvaa ilman muiden tukea, joten pidetäänhän hyvää huolta toisistamme nyt ja huomenna. Hyvää itsenäisen 99-vuotiaan Suomen juhlapäivää kaikille!

 

Lämpimin talviterveisin,

Maria

Pää kylmänä jogurttikaapilla

Erehdyin jälleen kerran ruokaostoksille Todella Suureen Kauppaan. Tiedättehän, sellaiseen, jossa kierretään niin kauan, että askeleet eivät mahdu enää askelmittariin, ja jonka labyrinteista selviävät ulos vain ammattisuunnistajat. Ensimmäinen paniikki iskee aina jäähallin kokoisella hedelmä- ja vihannesosastolla. ”Olivatko nämä niitä banaaneja, jotka tuhoavat sademetsät vai niitä, jotka saastuttavat torjunta-aineillaan koko perheeni? Entä mikä on tämä omenalta näyttävä hedelmä, jonka kilohinta on sama kuin kullalla? Oliko niin, että lehtikaali parantaa kaihin ja kolotukset?” Lopulta pudotan kärryjen pohjalle turvallisen kurkun ja tarjousporkkanat ja siirryn – jo valmiiksi lamaantuneena – tuijottamaan kilometrin mittaista meijerituotekaappia. Ison kaupan maitovalikoimahan nujertaa tunnetusti vahvimmankin ihmisen: jogurtteja ja maitolaatuja pitäisi tutkia väitöskirjan verran, jotta osaisi valita ne oikeat.

20161121_181735-1

Erityisen kinkkiseltä ruokakauppareissu tuntuu aina uusiin ravitsemusuutisiin törmättyäni. Kissankokoisia otsikoita elintarvikkeiden terveysuhkista julkaistaan lähes päivittäin: maanantaina varoitellaan vehnästä ja perjantaina punaisesta lihasta. Jos hankkisin ruokaa vain itselleni, olisi tuskaa lisäävä tieto helpompi sulattaa. Äiti-ihmisenä kannan kuitenkin vastuuta myös lasteni ruokailuista, ja kuten tiedetään, jälkeläisten ravitseminen herättää meissä äideissä usein erittäin suuria tunteita. Soppaa sekoittaa ja haastetta lisää entisestään alle 150-senttisten ihmisten mieltymys jauhelihaan, makaroniin ja juureksettomaan elämään. Eipä ihmekään siis, jos meinaa hypermarketin hyllyjen välissä äitiparan henki salpaantua.

20161121_182347-1

Ainoa keksimäni keino selvitä ruokaostoksista ja ruuanlaitosta ilman tolkun menetystä on käyttää maalaisjärkeä ja luottaa siihen, että kyllä me tästä jotenkin selviämme. (Me 70-luvulla syntyneet lauantaimakkaralla kasvaneet yksilötkin olemme jostain ihmeen syystä edelleen tässä.) Lapsiperhe-elämän pyörityksessä on pakko vedellä tässäkin asiassa suuria linjoja, yrittää parhaansa ja jättää useimmat tuoteselosteet lukematta. (Ja sen nakkipaketinhan voi aina sujauttaa ostoskärryissä luomulehtikaalin alle.)

Piparkakun ja porkkanan tuoksuista joulunodotusta toivotellen,

Anna

Elämässä tärkeintä on..

Vaikeista elämänmuutoksista voi löytää hyviäkin puolia. Vaikka kahden pienen lapsen arjen pyörittäminen käytännössä yksin onkin ajoittain raskasta, on niitä arjen pieniä tähtihetkiäkin riittänyt runsaasti. Olen tänä syksynä ollut oikeasti läsnä lasteni elämässä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Se on asia, josta olen valtavan kiitollinen. Saan jatkuvasti ihmetellä, kuinka jälkikasvu oppii uusia taitoja. Nuo pienet ihmisaluthan kehittyvät valtavaa vauhtia! Olisinko ilman suurta elämänmuutosta edes osannut pysähtyä hetkeen ja tehdä näitä havaintoja, mitä minulla nyt on ollut etuoikeus tehdä? Olisiko minulla aiemmin ollut malttia tarkastella tyttäreni maalaamista kiireettä? Olisinko tullut lähteneeksi rauhallisille iltakävelyille lasten kanssa ihan muuten vain? Olisinko huomannut kaikkia niitä asioita, joita poikani on oppinut esikoulun aloitettuaan?

Moni aiemmin tärkeältä tuntunut asia on menettänyt merkityksensä. Prioriteetit ovat menneet uusiksi. Tekee hyvää toisinaan käydä kriittisesti läpi sitä, miten omaa energiaansa ja aikaansa ympärilleen jakaa. Olen ollut melko työ- ja suorituskeskeinen, asiat oli aina mahdollista tehdä jotenkin suuremmin, tehokkaammin tai paremmin. Sittemmin olen alkanut arvostaa enemmän hiljentymistä, läsnäoloa ja armollisuutta. Ehkä onkin syytä tähdätä siihen, että tekee asiat riittävän hyvin, ja unohtaa täydellisyyden loputon tavoittelu. En silti tarkoita sitä, että olisi syytä lakata kehittymästä tai kehittämästä, on vain päästettävä irti ylisuorittamisen tarpeesta. Tässä asiassa voin ottaa mallia omilta lapsiltani. Hekin kehittyvät alati, kuin huomaamatta oppivat uusia asioita. Jaksavat innostua, kun havaitsevat oppineensa jotakin uutta. Heidän tekemisissään näkyy ilo.

marian-kuva

 

Olen myös miettinyt, että millaista se oma riittävän hyvä elämä olisi. Aivan tavallisista asioistahan se koostuisi, juuri sellaisista hyvän arjen rakennuspalikoista. Turvallisesta ympäristöstä omille lapsille, työn ja vapaa-ajan sopivasta tasapainosta, sellaisesta toimeentulosta, että on ruokaa ja muita perustarpeita riittävästi. Joskus voisi lähteä lasten kanssa lomamatkallekin. Vanhempana minulle elämässä tärkeintä on luoda lapsilleni riittävän vankka pohja, jolta voivat itse ponnistaa aikanaan tavoittelemaan omaa riittävän hyvää elämäänsä. Toivon, että he ovat äitiään viisaampia ja tekevät oman elämänsä tutkimusmatkan rennommalla otteella, vähemmällä suorittamisen pakolla ja pilke silmäkulmassaan.

Lopuksi vielä haluaisin jakaa kanssanne erään lempirunoistani, joka sopii mielestäni hienosti kaikille oman elämänsä tutkimusmatkailijoille:

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.

Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin,

polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

– Tommy Tabermann