Oppi ja ilo

Esikoiseni päätti eskarin viime viikolla. Totesin hänelle, että syksyllä alkaakin sitten yhdeksän vuoden rupeama peruskoulussa. Vastaukseksi sain: ”Niin, ja sen jälkeen sitten voi mennä lukioon ja yliopistoon. Jos haluaa.” Esikoisen toteama huvitti, ilmeisesti vuosien koulutus ja paineet ammatinvalinnasta eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ahdista pienen ihmisen mieltä. Ja niinhän sen kuuluukin olla.

Olen elinikäisen oppimisen kannattaja. Ei ihminen ehdi valmiiksi tulla elonsa aikana, aina löytyy jotain uutta pureskeltavaa mielelle. Sillä ei sinänsä ole väliä, tapahtuuko oppiminen kotona, peruskoulussa, lukiossa, ammattikoulussa, korkeakoulussa, työelämässä tai vaikkapa harrastusten parissa. Pääasia on, että pysyy uteliaana, haluaa aina kehittää itseään ja parantaa ympäristöään, eikä koskaan kyllästy kulkemaan läpi oman elämänsä tutkimusretkeä.

Minäkin opin (lähes) joka päivä jotain uutta. Ensimmäisenä loma-aamuna esimerkiksi ajattelin nukkuvani pitkään. Esikoiseni päätti toisin, hän koki kovaa tarvetta tulla puoliuniselta äitikarhulta kyselemään erilaisia kinkkisiä kysymyksiä, kuten: ”Tiedätkö mikä on suurin maakunta Romaniassa?” Äidin pää kävi tyhjäkäynnillä, vaikka vastaus (Transilvania) sinänsä kai kuuluisikin yleissivistykseen.

On hämmentävää, kuinka valtavan paljon tietoa voi jo tuon ikäinen imuroida mieleensä. Toivon, että kykenen vanhempana tukemaan tuota kipinää mahdollisimman hyvin, vaikken ehkä niitä vastauksia osaisikaan antaa. Tärkeintä on, että jaksaa kuunnella ja olla kiinnostunut lapsensa kysymyksistä. Aina ei loppumattomassa kysymystulvassa ehkä jaksaisi kahlata, mutta uskon vaivan olevan lopulta mitättömän pieni verrattuna saavutettuihin hyötyihin. Lapsen on saatava kokemus siitä, että vanhempi on kiinnostunut hänestä sekä hänen ajatuksistaan ja tekemisistään. Onhan lapsi vanhemmalleen kuitenkin se kaikkein tärkein, ja vanhempi lapselleen.

Syreenitkin ovat nyt parhaimmillaan.

Nyt kesäloman aikana on tarkoitus opetella vielä joitain tärkeitä taitoja ennen peruskoulun alkamista. Näiden taitojen opettelun lomassa ehtii onneksi hyvin myös esimerkiksi pelata jalkapalloa, pomppia trampoliinilla tai käydä kiertelemässä lähiseudun nähtävyyksiä. Tai ihan vain olla, hetken tylsistyä (on kuulemma hyväksi lapsen kehitykselle) ja lukea vaikkapa Aku Ankkaa sadepäivän ratoksi. Käydä uimassa, nauraa ja iloitella, nauttia kesästä sen kaikkine ominaisuuksineen.

Ihanaa suvea ja juhannuksen odotusta kaikille!

Kesäisin terveisin,
Maria

Pääsiäisenä ei rymytä eikä riidellä!

Olen kuullut, että jotkut ihmiset alkavat valmistautua jouluun jo elokuussa. Päättelin, että vastaavasti täytyy olla myös pääsiäisihmisiä, jotka koristelevat kotiaan pääsiäiskuntoon tammikuusta asti. Itse toivoisin olevani liikkeellä edes viikkoa ennen juhla-aikaa. Pääsiäisvalmisteluni alkavat yleensä viime tipan rairuohospektaakkelilla: Rairuohonsiemenet napataan kauppakärryyn reippaana ja toiveikkaana. Kotona toiveikkuus haihtuu pikku hiljaa: ”Ei näitä enää ehdi kylvää. Eikä meillä mitään multaakaan ole.” Lopulta siemenpakkaus heitetään kaikessa hiljaisuudessa yläkaappiin, johon niitä on kerätty vuodesta 2006. Tilanne yritetään vielä epätoivoisesti pelastaa tipukoristeilla: eikö niitä voi ihan hyvin laittaa ikkunalaudalle ilman rairuohoakin? Kun koko koti on käännetty ympäri, löytyy joulukoristeiden seasta kaksi ryytynyttä tipureppanaa, jotka päätetään laittaa jatkamaan talviunia joulupallojen joukkoon.

Virpomispäivä on monille lapsille yksi vuoden kohokohdista. Äkkiseltään luulisi, että tällainen keski-ikäinen äiti-ihminenkin olisi sen jo oppinut. Mutta ei. Meidän perheessä on tapana toistaa palmusunnuntaisin noin klo 11.15 seuraavat repliikit: ”Ei kai tänään muuten ole virpomispäivä” ”Käviskö niille omenat tai nuudelit?” ”Entä jos laitetaan kaihtimet kiinni eikä aukaista ovea?” Sitten mies juoksee ostamaan muovikassillisen karkkia, jotka minä saan syödä illalla, kun ovikello ei soi koko päivänä. Tällä hetkellä kumpikaan lapsistamme ei ole trulli-iässä, mutta äkkiäpä koittaa sekin pääsiäinen, kun kuopus haluaa lähteä kylille pisamat poskilla ja äidin huivi päässä. Ja äiti saa esittää pirteää askartelunohjaajaa, joka sotkeentuu lopulta silkkipaperiin ja ajatuksiinsa: ”Ovatko nämä edes pajunoksia? Voi ei, miten rumia näistä tuli. Tutuille ei ainakaan kehtaa mennä virpomaan.”

Pääsiäissunnuntaina tunnollinen äiti yrittää vielä epätoivoisesti tarjota lapsille kivoja perinteitä, joita nämä voivat muistella aikuisena ja siirtää omille lapsilleen. Jos vaikka hauska munienmaalaustuokio? Ja niin tehdään pääsiäistaidetta vesiväreillä, jotka ovat kuivuneet ja sekoittuneet toisiinsa jo joitain juhlapyhiä sitten. Lopputulosta ei ehkä kannata tulla kuvaamaan naistenlehden pääsiäisnumeroon. Lammasta ei tänäkään vuonna ole pöydässä, mutta ehkä minttuhyytelöä voisi syödä lihapullien kanssa? Jos ensi vuonna keltaiset lautasliinat?

Yritän löytää sisäisen pääsiäisihmiseni etsimällä tietoa perinteiden taustoista. Rairuohon kasvattamisen syvempi merkitys kuuluu näin: ”Pääsiäistä, kevään ja uudelleen syntymisen juhlaa, koristetaan kaikilla uuden elämän merkeillä. Nopeasti itävä raiheinä on yksi sellainen.” Ihana ajatus! Pääsiäisen jälkeen voisi olla tipuja tarjouksessa. Jos hankkisi ajoissa ensi vuotta varten?

Pääsiäisperinteistä lukiessani suosikikseni nousi seuraava: ”Ennen vanhaan pääsiäisviikkoa eli hiljaista viikkoa säätelivät Suomessa monet uskomukset ja tavat. Silloin ei esimerkiksi saanut rymytä tai tehdä liian raskaita töitä. Myös pääsiäisen jälkeinen viikko oli syytä elää ihmisiksi. Siivous ja kehräys oli rajoitettua ja riitely kiellettyä.”

Eletäänpä siis ihmisiksi – sekä pääsiäisenä että sen jälkeen!

Anna

Taaperon valitut teokset

Yksivuotias tyttäreni taitaa olla lukunaisia. Tämän 80-senttisen kirjallisuudenystävän lukemisto lojuu olohuoneen lattialla, ja vähän väliä hän lähestyy minua vetoavasti valitsemansa teoksen kanssa. Ja sitten istutaan sylikkäin ja luetaan.

Kirja

Olen oikein mielissäni neidin kirjallisuusharrastuksesta, sillä 50 tunnin pituisissa kotipäivissä on hyvä olla jotain viihdykettä. Ja jos saan valita leikkimisen ja lukemisen väliltä, otan ilman muuta lukemisen. Yksivuotiaathan eivät ole varsinaisesti mitään leikkijävirtuooseja: tyynyliina laitetaan naamalle tai palikka pakasterasiaan ja se on siinä. (Toki nuo leikit ovat kehitykselle tärkeitä, ja aplodeeraan tietysti neropatilleni joka välissä.)

Jos tarkastelen vielä aihetta oman viihtymiseni kannalta, niin ehkä tuo taaperokirjallisuus ei ihan dekkareille vedä vertoja. Kun kirja huipentuu tietoiskuun puurolautasesta ja lusikasta, on kai lupa vähän haukotella? Ja jos Puppe tapaa maatalon eläimet kymmenettä kertaa samalle aamulle, pitää tsempata, ettei sano lehmää hevoseksi. Poikani kanssa luimme aikoinaan tuntikausia teoksia nosturin ja kaivurin seikkailuista, ja aika usein kysyin mielessäni: Miksi? Kuka on tämä kirjailija? Tätäkö on miehinen sivistys?

Kirjat

Uskon, että lukuhetket merkitsevät lapselleni – samoin kuin minulle – läheisyyden kokemusta ja yhteistä eläytymistä ja iloa. Kuvakirjakauden jälkeen on ihanaa lumoutua yhdessä vaikkapa Vaahteramäen Eemelistä. Kirjoilla sain aikoinaan myös hyvin touhukkaan – nyt 11-vuotiaan – esikoiseni narrattua syliini niin kauan kuin hän siihen mahtui. Aina kun näen uutisen, jossa kerrotaan lukemisen hyödyistä lapsen kehitykselle, paukuttelen henkseleitäni: esikoiseni fiksuimmat tempauksethan ovat aivan selvästi Barbapapan, Pupen ja äidin ansiota.

Kaikille lukeminen ei tietenkään ole se luontaisin tapa olla lapsen kanssa. Jotkut – kuten mieheni – ottavat lapsen kainaloon ja vievät hänet pulkkamäkeen. (Onneksi. Itsehän en millään viitsisi.) Mutta ehkä yksi lukutuokio päivittäin? Ja: Oi ihana satavuotiaan Suomen kirjastolaitos! Sieltäpä kun hakee Ikea-kassillisen lastenkirjoja, niin saa taas istua viikon sohvalla.

Korkeakirjallisin kevättalven terveisin,
Anna

Pää kylmänä jogurttikaapilla

Erehdyin jälleen kerran ruokaostoksille Todella Suureen Kauppaan. Tiedättehän, sellaiseen, jossa kierretään niin kauan, että askeleet eivät mahdu enää askelmittariin, ja jonka labyrinteista selviävät ulos vain ammattisuunnistajat. Ensimmäinen paniikki iskee aina jäähallin kokoisella hedelmä- ja vihannesosastolla. ”Olivatko nämä niitä banaaneja, jotka tuhoavat sademetsät vai niitä, jotka saastuttavat torjunta-aineillaan koko perheeni? Entä mikä on tämä omenalta näyttävä hedelmä, jonka kilohinta on sama kuin kullalla? Oliko niin, että lehtikaali parantaa kaihin ja kolotukset?” Lopulta pudotan kärryjen pohjalle turvallisen kurkun ja tarjousporkkanat ja siirryn – jo valmiiksi lamaantuneena – tuijottamaan kilometrin mittaista meijerituotekaappia. Ison kaupan maitovalikoimahan nujertaa tunnetusti vahvimmankin ihmisen: jogurtteja ja maitolaatuja pitäisi tutkia väitöskirjan verran, jotta osaisi valita ne oikeat.

20161121_181735-1

Erityisen kinkkiseltä ruokakauppareissu tuntuu aina uusiin ravitsemusuutisiin törmättyäni. Kissankokoisia otsikoita elintarvikkeiden terveysuhkista julkaistaan lähes päivittäin: maanantaina varoitellaan vehnästä ja perjantaina punaisesta lihasta. Jos hankkisin ruokaa vain itselleni, olisi tuskaa lisäävä tieto helpompi sulattaa. Äiti-ihmisenä kannan kuitenkin vastuuta myös lasteni ruokailuista, ja kuten tiedetään, jälkeläisten ravitseminen herättää meissä äideissä usein erittäin suuria tunteita. Soppaa sekoittaa ja haastetta lisää entisestään alle 150-senttisten ihmisten mieltymys jauhelihaan, makaroniin ja juureksettomaan elämään. Eipä ihmekään siis, jos meinaa hypermarketin hyllyjen välissä äitiparan henki salpaantua.

20161121_182347-1

Ainoa keksimäni keino selvitä ruokaostoksista ja ruuanlaitosta ilman tolkun menetystä on käyttää maalaisjärkeä ja luottaa siihen, että kyllä me tästä jotenkin selviämme. (Me 70-luvulla syntyneet lauantaimakkaralla kasvaneet yksilötkin olemme jostain ihmeen syystä edelleen tässä.) Lapsiperhe-elämän pyörityksessä on pakko vedellä tässäkin asiassa suuria linjoja, yrittää parhaansa ja jättää useimmat tuoteselosteet lukematta. (Ja sen nakkipaketinhan voi aina sujauttaa ostoskärryissä luomulehtikaalin alle.)

Piparkakun ja porkkanan tuoksuista joulunodotusta toivotellen,

Anna

Elämässä tärkeintä on..

Vaikeista elämänmuutoksista voi löytää hyviäkin puolia. Vaikka kahden pienen lapsen arjen pyörittäminen käytännössä yksin onkin ajoittain raskasta, on niitä arjen pieniä tähtihetkiäkin riittänyt runsaasti. Olen tänä syksynä ollut oikeasti läsnä lasteni elämässä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Se on asia, josta olen valtavan kiitollinen. Saan jatkuvasti ihmetellä, kuinka jälkikasvu oppii uusia taitoja. Nuo pienet ihmisaluthan kehittyvät valtavaa vauhtia! Olisinko ilman suurta elämänmuutosta edes osannut pysähtyä hetkeen ja tehdä näitä havaintoja, mitä minulla nyt on ollut etuoikeus tehdä? Olisiko minulla aiemmin ollut malttia tarkastella tyttäreni maalaamista kiireettä? Olisinko tullut lähteneeksi rauhallisille iltakävelyille lasten kanssa ihan muuten vain? Olisinko huomannut kaikkia niitä asioita, joita poikani on oppinut esikoulun aloitettuaan?

Moni aiemmin tärkeältä tuntunut asia on menettänyt merkityksensä. Prioriteetit ovat menneet uusiksi. Tekee hyvää toisinaan käydä kriittisesti läpi sitä, miten omaa energiaansa ja aikaansa ympärilleen jakaa. Olen ollut melko työ- ja suorituskeskeinen, asiat oli aina mahdollista tehdä jotenkin suuremmin, tehokkaammin tai paremmin. Sittemmin olen alkanut arvostaa enemmän hiljentymistä, läsnäoloa ja armollisuutta. Ehkä onkin syytä tähdätä siihen, että tekee asiat riittävän hyvin, ja unohtaa täydellisyyden loputon tavoittelu. En silti tarkoita sitä, että olisi syytä lakata kehittymästä tai kehittämästä, on vain päästettävä irti ylisuorittamisen tarpeesta. Tässä asiassa voin ottaa mallia omilta lapsiltani. Hekin kehittyvät alati, kuin huomaamatta oppivat uusia asioita. Jaksavat innostua, kun havaitsevat oppineensa jotakin uutta. Heidän tekemisissään näkyy ilo.

marian-kuva

 

Olen myös miettinyt, että millaista se oma riittävän hyvä elämä olisi. Aivan tavallisista asioistahan se koostuisi, juuri sellaisista hyvän arjen rakennuspalikoista. Turvallisesta ympäristöstä omille lapsille, työn ja vapaa-ajan sopivasta tasapainosta, sellaisesta toimeentulosta, että on ruokaa ja muita perustarpeita riittävästi. Joskus voisi lähteä lasten kanssa lomamatkallekin. Vanhempana minulle elämässä tärkeintä on luoda lapsilleni riittävän vankka pohja, jolta voivat itse ponnistaa aikanaan tavoittelemaan omaa riittävän hyvää elämäänsä. Toivon, että he ovat äitiään viisaampia ja tekevät oman elämänsä tutkimusmatkan rennommalla otteella, vähemmällä suorittamisen pakolla ja pilke silmäkulmassaan.

Lopuksi vielä haluaisin jakaa kanssanne erään lempirunoistani, joka sopii mielestäni hienosti kaikille oman elämänsä tutkimusmatkailijoille:

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.

Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin,

polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

– Tommy Tabermann

Täällä äiti, kuuleeko neuvola?

Olemme tässä lähipäivinä menossa tyttäreni kanssa neuvolaan ottamaan hänestä tuoreet mitat. Meillä äideillähän on aina vähän epämääräinen olo, jos lapsen viimeisimmästä neuvolapunnituksesta ja -mittauksesta on enemmän kuin viikko aikaa. Kuka tahansa saattaa kysäistä jälkikasvun grammat ja millit koska tahansa, ja niistä pitäisi olla mahdollisimman uutta tietoa. Lapsen painoindeksi on muistettava muun muassa vaatekaupoilla ja apteekissa, mutta erityisen painavaa tieto on vauvakerhossa. Kerhoissahan ”Mitä kuuluu?” -repliikin sijaan kysytään: ”Paljonko vauvasi painaa?”

20161024_081022

Neuvola on minulle – ja useimmille meistä suomalaisista vanhemmista – paljon enemmän kuin vaaka ja mittanauha. ”Neuvola-aika”-merkintä kalenterissa tarkoittaa, että kohta pääsen taas turvallisen tädin luokse kaksikymmenkohtaisen kysymyslistani kanssa – ja ylitän aikani puolella tunnilla. En tiedä, mihin olisin esikoiseni kanssa joutunut, jos ihanista ihanin terveydenhoitaja ei olisi neuvonut, kannustanut ja rauhoitellut. Hänen puhelinnumeronsa oli yhtä tärkeä kuin yleinen hätänumero, ja tämä rouva Naantalin Suopellosta tukki linjat harva se päivä: ”Onko vauvallani kylmä ilman villahaalaria elokuussa? Montako millilitraa päärynäsosetta puolivuotiaan pitää syödä välipalalla? Onko normaalia, ettei lapseni osaa tehdä vielä palikoista tornia?” Nyt toisen lapsen saatuani otan paniikkipuheluja neuvolaan vähän harvemmin.

20161024_081636

 

Olen äärettömän kiitollinen Suomen neuvolajärjestelmästä. Olen onnellinen empaattisista terveydenhoitajista, jotka eivät purskahda nauruun tyhmienkään kysymysten äärellä. On myös vaikea kuvitella, millaista olisi ollut raskausaika ilman äitiysneuvolan asiantuntemusta.

Ja tiesittekö: Suomen ensimmäinen lastenneuvola perustettiin vuonna 1922 Arvo Ylpön aloitteesta. Tämän jälkeen kattavan neuvolajärjestelmän rakentajana toimi Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

Valoa syyspäiviinne toivottaen,

Anna

Äiti on tänään väsynyt

Vanhemman uupumus on edelleen tabu – sen normalisoimiseksi on tehtävä hartiavoimin töitä. Sillä, usko tai älä, on taatusti tavallisempaa  että vanhempi kokee jossain vaiheessa noin 18 vuotta kestävää kasvatusprosessiaan uupumusta  kuin että selviää (jokaisen) lapsen kasvatustaipaleesta kokien pelkkää onnea, onnistumista ja euforiaa.

Vajaa kaksi vuotta sitten tapahtui useampi perhesurma. Ne herättivät minut miettimään, miten me voisimme ihmisinä ja vanhemina tukea toisiamme niin, ettei kenenkään vanhemman tarvitsisi enää tehdä niin onnetonta tekoa. Jutellessani aiheesta muiden äitien kanssa, sai yksi äiti sanottua ääneen: ”Kyllä mulla ainakin on tullut se musta hetki huutavan vauvan kanssa, kun ajattelin, että tää loppuu vaan jos heitän tän lapsen parvekkeelta alas. Silti siitä ajatuksesta ois ollu tosi pitkä matka tekoon.” Tätä kommenttia seurasi hiljainen nyökyttely. Jokainen meistä tiesi sen mustan mielentilan, kun unettomuutta huutava kroppa yhdistetään epäonnistumisen, riittämättömyyden, pettymyksen, itsevihan ja uupumuksen tunteisiin.

Koskaan ennen vanhemmuus ei ole ollut niin yksinäistä kuin nyt. Työt ovat kaupungeissa – isovanhemmat jäävät maalle. Eläkeikä on korkea – isovanhemmat ovat vielä töissä. Syitä on varmasti paljon,  mutta kauas ollaan menty siitä, kun isovanhemmat ja naapurit osallistuivat lähes päivittäin lapsiperheen arjen pyöritykseen. Siinä oli se tukiverkosto vanhemmille ja lapselle – vanhempi sai välillä hengähtää, ja purkaa päivän murheet kahvikupin äärellä jutellen. Onneksi tällaista yhteisöllisyyttä on edelleen olemassa, mutta se ei kata läheskään kaikkia perheitä.

Koskaan ennen vanhemmuus ei ole aiheuttanut niin paljon paineita kuin nyt. Sosiaalinen media täydellisine sisustuskuvineen luo valtavat paineet ja epäonnistumisen tunteet. Kerran otin itse kuvan meidän keittiönpöydästä, kun siinä oli pöytäliina ja nätti kattaus. 99,9% ajasta siinä ei ole pöytäliinaa, vaan pöydän pinta on kuorrutettu tahmeilla mehuläikillä, liiskaantuneella muovailuvahalla, kaikella epämääräisellä sälällä, likaisilla astioilla ja tyhjlllä leipäpusseilla.  Näin sosiaalinen media kuin huomaamatta luo painetta näyttää, että meilläkin on siistiä ja hienoa. Ja samalla nousee entisestään kynnys sanoa, että hukun tähän kaaokseen, voiko joku tulla auttamaan.

Näistä pohdinnoista sai alkunsa Tukiverkosto-palvelu. Palvelu pilotoidaan Salossa, ja sen takana on MLL:n Halikon yhdistyksestä neljän naisen tehotiimi. Palvelu on luotu kaikenikäisten lasten vanhemmille – meillle saa soittaa yhtälailla unettoman vauvan vanhempi kuin teinistään hulestunut vanhempi. Tukiverkoston puhelimeen ja sähköpostiin vastaa MLL:n Varsinais-Suomen piirin päivystäjä, joka välittää tukipyynnön meidän vapaaehtoisillemme. Joku heistä saapuu auttavaksi kädeksi ja kuuntelevaksi korvaksi mahdollisimman pian – samana päivä ainakin, jopa parin tunnin sisällä. Vapaaehtoinen voi käydä kylässä muutaman kerran asiakkaan niin halutessa. Vapaaehtoisella on olemassa ajantasainen tieto lähialueen lapsiperheiden palveluista, joten asiakkaan halutessa vapaaehtoinen auttaa palveluiden pariin. Vapaaehtoisen tavoite on auttaa vanhempaa sellaisissa asioissa, mitkä hän itse haasteeksi kokee. Yksinäisen äidin kanssa lähdetään yhdessä perhekahvilaan, rahahuolien kanssa taas suunnataan vaikka pankkiin tai sosiaalitoimeen – valvovan vauvan äidille annetaan päiväunet.

Tukiverkoston vapaaehtoisina on aivan huikeita naisia. Heidät on koulutettu, tarkkuudella tehtävään sopiviksi valittu ja he ovat luonnollisesti vaitiolovelvollisia. Nämä naiset muodostavat ja mahdollistavat sen tukiverkoston jokaiselle alueensa vanhemmalle. Tukiverkoston tavoite on parantaa perheiden hyvinvointia, auttaa ja tukea matalalla kynnyksellä. Toivomme, että apuamme uskalletaan pyytää!

Tukiverkosto on, koska:

  • kenenkään ei tarvitse selvitä yksin
  • jaettu taakka on kevyempi kantaa
  • juttuseuraa ja apua voi tarvita heti, eikä vasta päivien tai viikkojen kuluttua
  • vanhemmuudessa jokainen tarvitsee joskus vertaistukea ja apua.

– Annu Niinistö, MLL-aktiivi
Kuvat: Mannerheimin Lastensuojeluliitto