Mummo maalailee syksyä saapuvaksi

DSC_2163

Syksyn tuoksuiset terveiset kaikille!

Ja voi, minkälaisen syksyn! Olemme saaneet nauttia auringosta, sateesta ja tuulesta. Itse olen enemmän syksyihminen, vaikka toki kaikissa vuodenajoissa on oma taikansa. Mutta syysaamuina, kun kulkee ulkona, saa hengittää ihanan raikasta ilmaa ja joka päivä huomata, miten luonto valmistautuu pimeimpään aikaan näyttämällä nyt parhaat puolensa. Siinä on jotain vallan uskomattoman kaunista.

Olen muuttanut tässä pikkuhiljaa. Kun asuu 23 vuotta omakotitalossa ja muuttaa rivitalokaksioon sen jälkeen, voitte uskoa, kuinka paljosta on luovuttava. Olenkin ihmetellyt, onko oikeasti olemassa ihmistä, joka ei ikinä keräile mitään turhanpäiväistä ympärillen. Yksi iso roskalava on jo haikein mielin lähetetty kaatopaikalle.

Haikein mielin siksi, että se sisälsi paljon muistoja  kyydissään. Oli omien lasten leluja, piirustuksia, äitienpäiväkortteja, kirjoja… Ja paljon on ajatuksia ja kyyneliäkin antanut ne hetket, kun näitä tavaroita olen pakkaillut. Mutta paljon olen jättänyt asuntoon vielä tavaraa, jota en ole hennonnut heittää pois. Toivonkin, että joku niitä tarvitsisi.

Luopuminen on ottanut kovasti luonnon päälle. Ja se, kun lapsenlapset kysyvät: ”Mummo, voidaanko me mennä sinne sinun mummolaan kattomaan lastenohjelmaa?”

Mutta se muuttamisesta.

Lapsenlapseni Matti aloitti ekaluokan tänä syksynä. On tuo eskari vallankin mahtava keksintö, sieltä lapsi saa hyvät eväät koulutielle. Ennen niin vauhdikkaasta Matistakin on kasvanut tyyni ja kuunteleva pikku herrasmies. Kaikenmoisia kysymyksiä kyllä satelee siihen tahtiin, ettei tahdo vastaamaan ehtiä. Minusta on aivan mahtavaa, kun lapsi kyseenalaistaa asioita. Se kertoo, miten pohdiskeleva tuo pikkuihminen onkaan.

Mummon eväät ovat ihan jokaiselle koululaiselle samat: kaikkien kaveri ei tarvitse olla, mutta ketään ei koskaan saa kiusata millään tavalla. Joku saattaa olla kyllästynyt, kun tuo kiusaamisesta puhuminen tuntuu olevan oikein trendi tällä hetkellä, mutta silti siitä ei tarpeeksi keskustella, koska sitähän yhä edelleen esiintyy.

En haluaisi ikinä enää joutua tilanteeseen, jossa lapsi tulee kotiin surullisena kertoen, miten häntä on kiusattu koulussa. Se tekee niin ison arven äidinkin sydämeen (toki nyt jo mummon). Leijonaemo nostaa päätään…

Mutta vapaapäivina nautitaan metsän ja luonnon antimista. Halaillaan puita, kiipeilläänkin. Maistellaan puolukoita. Poimitaan herkullisen syötäviä sieniä. Istutaan kannonnokassa eväitä syöden. Sytytetään hämärään kynttilöitä. Syksyssä on niin paljon asioista, joista iloita. Lempeästi se valmistele meitä mummojakin talven tuloon.

Pidähän sinäkin huoli, että näet jakeräät muistoja syksyn ihmeistä, joita talvella voit muistella.

Värikästä ruska-aikaa kaikille!
– Eija

Mitä miettii isoäiti keväästä?

Huhtikuu huuhteleepi

lumen maasta,

jään vedestä,

ohrat aitan loukkahasta.

Kyllä se kevät on tullut! On ihanaa pyöräillä töihin ja kuunnella lintujen laulua. Nähdä, kuinka lapset riemuitsevat päästessään taas kaivelemaan osittain sulanutta hiekkalaatikkoa ja harjoittelemaan syksyllä tauolle jäänyttä polkupyöräilyä.

Olen aina ihmetellyt vanhempia, jotka laittavat kullanmuruilleen parhaimmat haalarit jalkaan, kun vievät heidät hoitopaikkaan. Siellä nämä pienet rassukat seisovat pihalla, eivätkä uskalla tehdä mitään, ettei vaan vaatteet tahriintuisi (sillä se tietäisi huutia vanhemmilta!). Kirpputoreilta löytyy jokaiselle sopivia, siistejä ja ehjiä vaatteita, joilla saa remuta niin paljon kuin lapsen innolla pihalla vaan haluaa. Ja se kirpputori on lapsellekin oikea aarreaitta! Se on kuin seikkailuretki tavaranpaljouden ihmemaahan, josta saattaa löytyä juuri se kauan sitten toivoma juna taikka mollamaija. Suuri kunnioitus kierrätykselle!

Meitä oli helmikuuhun asti vielä viisi sukupolvea. Rakas mammani nukkui pois 93-vuotiaana. Olen muistellut häntä paljon. Kunpa kaiken sen huolenpidon ja lähimmäisenrakkauden osaisin siirtää lapsilleni ja lapsenlapsilleni, niin heistä kasvaisi  inhimillisiä, pienistä asioista iloitsevia, vaatimattomia ihmisiä. Tuolla vaatimattomalla tarkoitan ihmistä, joka ei omista teoistaan pidä niin suurta meteliä, vaan tuntee kiitollisuutta siitä, että on pystynyt tänäkin päivänä tekemään jotain hyvää lähimmäiselleen. Mammani oli juuri sellainen. Vielä viimeisinä aikoinaankin hän muisti meitä jokaista iltarukouksessaan ja jollei hän enää kaikkien nimiä muistanut, sanoi: ”Kyl sää Isä tiedäs ketä mää tarkotan, vaikkei se nimi ny tul mun miälehe.”

Täällä kaupungissa rakennetaan uutta palloiluhallia. Hirvittävän kallis projekti, josta tiedän olevan joillekin iloa ja nostavan kaupungin imagoa. Mutta samaan aikaan, kun valtavia summia tuupataan tällaiseen rakennushankkeeseen, päiväkodissa lapset kärsivät huonosta sisäilmasta ja homeesta. Moni siellä työskentelevistä aikuisista ja lapsista on oireillut jo pitkään. Tuntuu järjettömältä, että tätä asiaa ei kerralla hoideta kuntoon, vaan viivytellään ja mittaillaan, pintapuolisesti korjaillaan. Sanotaan, että kaupungilla ei ole rahaa. Nämä lapsethan olisivat niitä tulevia palloiluhallin käyttäjiä, jolleivät sitten sairastu päiväkodin huonosta ilmanlaadusta ja näin ollen joutuvat rajoittamaan sitä, millä tavoin pystyvät liikuntaa harrastamaan. Olen pettynyt päättäjien toimintaan ja asioitten vähättelyyn.

Eilen, kun olin muutaman tunnin nukkunut yövuoron jälkeen, lähdin pyöräilemään. Matkalla pysähdyin yhden lapsenlapseni kotipihaan. Me maattiin hänen puumajansa terassilla ja ihailtiin taivasta, ihmeteltiin muurahaisten ahkeruutta ja sitä, kuinka hienoa on asua maalla, sinivuokkojen keskellä, joutsenten ja kurkien huilauspaikan lähellä. Ja kun olin lähdössä, lapsi seisoi x-asennossa pyörän edessä, kyynelsilmin ja sanoi, ettei vielä saa lähteä. Mummonkin sydäntä riipaisi, kun lähdin jatkamaan matkaa. Oli pakko muutaman kilometrin jälkeen soittaa ja kysyä, vieläkö harmitus on päällä. Se oli onneksi mennyt ohi ja leikit olivat jatkuneet. Hyvillä mielin jatkoin matkaani lämpimässä säässä, jossa nenääni tulvi tuo jokakeväinen ominaishaju. Juuri se, josta tietää että tänäkin vuonna viljapellot lainehtivat ja saadaan kotimaista leipää pöytään. Ja ettei tänään kannata viedä pyykkiä pihalle kuivumaan..!

Elämyksellisiä hetkiä kevätpäiviinne <3

Eija

Talvisia ajatuksia isoäidin elämästä

Kukas teistä muistaa vielä tämmöisen lorun:

Maanantaina makkarat tehtiin,

Tiistaina tikut vuoltiin,

Keskiviikkona keitto keitettiin,

Torstaina tupahan kannettiin,

Perjantaina perheelle annettiin,

Lauantaina liemi latkittiin,

Sunnuntaina suu pyyhittiin.

Tämän vanhan lorun kera onkin kuule hauska opettaa pienille viikonpäiviä.

Siinä ohessa seuraa monta mielenkiintoista kysymystä, esim. miten ne makkarat tehtiin itse, miten muka liemi latkitaan. ”-Vähän niinkuin koira vai?” Lapset ovat slamannopeita oppimaan ja muutenkin tarkkasilmäisiä ja -nenäisiä, ainakin niin tahtoessaan!

Talven kylmät pakkassäät ovat koetelleet meidän jokaisen arkea. Posket punaisina, hetken ulkona oltuaan, on ihana tarttua tuvassa lämpimään kaakaokuppiin ja katsella ulos ikkunasta kirkasta taivasta ja pakkasen huurruttamia puita.

Jos jotain toivoisin, niin lunta saisi tulla. Hiihtämään pääsisivät nuo lapsenlapsenikin ihan vaan ulko-oven avaamalla. Kummankin tyttäreni koti sijaitsee rauhallisessa kylässä, metsän ja peltojen reunalla. Siellä on lasten hyvä kasvaa ja ulkoilla. Ja tehdä niitä seikkailuretkiä metsään. Paistaa nuotiomakkaraa ja ihmetellä puita, kiviä, pilviä, luontoa…

Lumienkeleitä tässä itsekin jo mielellään menisi tekemään. On niin vapauttavaa heittäytyä koskemattomaan lumeen ja katsella pilviä, samalla kun kädet ja jalat tekevät liikettä, haara-perus. Se onkin sitten toinen juttu, miten siitä pääsee nätisti ylös, lähes suorin vartaloin, ettei koko enkelin kuva sotkeennu epämääräiseksi kierimis-,pyörimis- ja konttausmyräkäksi!  Ja pääsee kolaamaan lunta. Joillekin se saattaa olla kauhistus, mutta kun katsoo työnsä jälkea ja tuntee kroppansa lämmenneen, tulee kyllä niin hyvä mieli.

Jos ulkona on kuitenkin liian kylmä, on lukeminen sisällä hyvä harrastus. Kirjastosta löytyy mitä ihastuttavampia lastenkirjoja, jokaiseen ikään sopivia. Jos sinulla on mahdollisuus, ota lapsi mukaasi, niin voitte yhdessä päättää, luetaanko tällä kertaa tarinaa dinosauruksista vai Ellasta tai Risto Räppääjästä.

Tapanani on joka joulu ostaa lapsille joku kirja. Salaisena toiveena tietenkin, että vanhemmat niitä iltasaduiksi lukisivat, jos vaan kiireiltään kerkiävät. Se hetki antaa paljon, sekä lukijalle, että kuuntelijalle. Ihana, kiireetön hetki ennen nukahtamista ja lapsi siinä lähellä, täydellisen keskittyneenä tarinaan, hiukan jo unihiekkaa silmissään. Ei se onni niin kovin suurta ja ihmeellistä tarvitse tullakseen sydämeen.

Lisäksi tein lapsenlapsille joululahjaksi villasukkia ja lapasia. Vanhimmalle, 6-vuotiaalle kudoin myös pipon, jonka hän oli erityisesti maininnut omakätisesti kirjoitetussa lahjalistassaan. Kun pukki oli käynyt ja Matti avasi pakettia, missä pipo oli, nuuhkaisi hän sitä ja sanoi tyynen rauhallisena, tietävä hymy huulillaan: ”mumselli”. <3

Toivotan kaikille reippaita ulkoiluilmoja, iloisia yhdessäolon hetkiä ja muistakaa halata paljon! – Eija

Isoäidin marraskuun mietteitä

winter-581898_640On taas tullut se aika vuodesta, kun joka kaupungissa vietetään joulukadun, -kaupan, -torin avajaisia. Ne alkavat vuosi vuodelta aikaisemmin ja aiheuttavat suurta stressiä vanhemmille ja varsinkin lapsille. ”Mitä jos joulupukki ei tuokaan sitä kävelevää robottia tai juuri tuota Barbieta, jota toivon.”

Ajatelkaa, että marraskuun alkupäivistä jouluun asti odotetaan, odotetaan ja odotetaan! Joulusta on tehty niin suurenluokan bisnes, että pääasia joulunvietosta unohtuu. Jokaisella on kiire ja tavaraa haalitaan niin, että ihan päätä huimaa, kun ei tiedä mitä seuraavaksi hankkisi. Päätöntä touhua!

Mitä jos tänä vuonna lähtisitkin lapsesi kanssa kuuntelemaan kauneimpia joululauluja, sen sijaan, että jonottaisit markettien paketointipalvelussa tuskaillen, etten taas tänäänkään ehtinyt laittaa itse sitä ruokaa. Jättäisit yhden illan kuntosalirumban ja rauhottuisit kuunnellen ihania lapsuusajan joululauluja. Voi olla, että niistä saisit ihan erilaisen joulunodotusfiiliksen.

Silloin, kun olin itse lapsi, koulun kuusijuhlassa päätähtinä olivat kolme itäisenmaan tietäjää, ja joka vuosi tuo näytelmä oli aivan yhtä ihana. Tämä näytelmä pitäisi elvyttää ja esittää kaikille, sillä se kertoo varsinaisen joulun sanoman. Ja lapsetkin olisivat innoissaan, kun pääsisivät näyttelemään.

Tällä viikolla tuli ensilumi. Voi lasten riemua, kun saavat peuhata pihalla pidempään, kun valkoinen hanki valaisee. Huomiseksi on jo luvattu suojasäätä. Mennään silloin ulos rakentamaan lyhtyjä, ukkoja, hevosia. Ei se haittaa, vaikka sulaisivat kohta pois, mutta se tekemisen riemu! Tänään voi kellistyä maahan ja tehdä lumienkeleitä. Jokaisessa vuodenajassa on niin paljon hienoja asioita.

On rikkaus omistaa lapsenlapsia, sillä he laittavat meidät mummotkin välillä miettimään asioita syvällisemmin. Sillä saa kaikenlaisiin kysymyksiin vastata, parhaan taitonsa mukaan. Kuten, mikä on siunaus, missä se sielu on jne…  Yllättävää, mitkä asiat lapsia ihan oikeasti kiinnostavat. He ajattelevat paljon sellaista, mitä me aikuiset emme kuuna päivänä osaisi kuvitellakaan heidän miettivän. Joskus on pakko sanoa, ettei tiedä. Sitten yhdessä etsitään vastausta kirjoista taikka googlesta. Ja hyvä niin, ettei tiedä, sillä eiväthän nuo pikkuiset oletakaan, että jotain supermummoja oltaisiin.

Tämän vuoden tärkeistä tapahtumista voisin mainita seuraavaa: Nuorin lapsukaiseni aloittelee rippikoulua, ensi kesänä juhlitaan sitä sitten. Matti oppi ajamaan ilman apupyöriä, aloitti eskarin ja on tavattoman kiinnostunut englannin kielestä. Sami on ihanan huolehtivainen ja rakastava isoveli, jolle dinosaurusten elämä on kiehtovaa. Lotta, pikku prinsessa, kulkee vain ja ainoastaan hameessa ja on oppinut kuivaksi, pikkuneiti lujalla tempperamentilla. Vilho saavutti yhden vuoden kunniakkaan iän ja jo kaksi kuukautta ennen tätä juhlapäivää kulki juosten pitkin huusollia. Kaikilla lastenlapsillani on ihanat isät, jotka touhuavat lapsien kanssa. Käyvät metsäretkellä, uimahallissa ja ottavat kainaloon. Juuri sellaista läheisyyttä, jota lapsi tarvitsee. Ja josta mummon sydän iloitsee.

Kohta on aika heittää hyvästit tälle vuodelle ja toivoa kaikenlaisia kivoja asioita myös tulevalle vuodelle. Haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette jaksaneet lukea näitä kirjoitelmiani. Arkipäivän pieniä juttuja, joilla on kuitenkin merkitystä juuri siihen kokonaisuuteen, mistä tämän mummon elämä koostuu.

Lempeää, leppoisaa ja paljon läheisyyttä tulevaan aikaan teille kaikille!

Eija

Syksyisiä sävyjä

Syksyisiä sävyjä

Katsokaa lehtiä putoaa,

punaista, keltaista, ruskeaa.

Pöllövaari vastaa: HUHUUUU,

metsässä on lokakuu.

– Elina Karjalainen

Lokakuussa luonto valmistautuu levolle.Mummot ottavat kutimensa koristaan ja aloittavat jokasyksyisen iltapuhteensa.

-Mitenkähän suureksi on tuon pojan jalka vuoden aikan venähtänyt?

-Mahtaisiko tämä lapanen miellyttää pikkuneitiä?

Niin paljon ihania lankoja ja niin kova innostus kutomaan, mutta voih, valitettavan vähän aikaa! Sitä toivoisi näihin syysiltoihin muutaman tunnin lisää. Olen saanut mammaltani hyvän neuvon, jonka nyt haluan jakaa teidänkin kanssanne.

Jos viimevuotiset villasukat ovat mennet rikki, tai tulleet pieniksi, kannattaa purkaa sukkaosa ja kutoa uudet ”täälingät”, kuten täälläpäin sanotaan. Näin säästät aikaa ja vaivaa, ja erivärisillä täälingeillä ne sukatkin tuntuvat kuin uusilta!

Tämä mummo täytti syyskuussa 50 vuotta. Sitä juhlistettiin sukulaisten, ystävien ja työkaverien kesken vanhassa työväentalossa. Oman puheeni jälkeen lapsenlapseni Matti lauloi kaverinsa kanssa ja piti oman pikku puheensa. ”Mää tiärän, et te kaik luulette, et selli (mummo, mumselli, selli..aina uusi nimi!) täyttää tänäp 50. Mut ihan oikkiast hän täyttäki vast 30!”. Siitä viimeistään ilo ja riemu nousi ja turhat jännitykset kaikkosivat.

Oli ihanaa, kun lapsukaiset tanssivat ja touhuilivat aikuisten joukossa. He ovat niin välittömiä, että vaikkei ikinä ennen olisi tavattu, heti tultiin tutuiksi.

Perjantaina on jännittävä päivä, kun esikoulussa on isovanhempien päivä. Sitä odotettaan innolla, sekä Matti että mummo. Ohjelmassa on tehtäviä, yhteisiä leikkejä ja yhdessäoloa. Ihanaa, kun eskaritädit jaksavat tällaistakin järjestää, kaiken kiireisen arjen keskellä!

Pikku pakkanen on tehnyt ihmeitä metsässä ja pihamaalla. Voi että, kuinka kivaa onkaan kuunnella, miten jää ritise saappaan alla kuralätäköissä. Ja koskettaa huurteisen lehden pintaa, huomaten, että sormiesi lämpö sulattaa sen. Tai tiirailla taivaalle muuttolintujen parvia, miettien, miten kauas nekin mahtavat matkustaa. Poimia puolukoita, ihastella muhkeaa poronjäkälää. Kertoa lapsenlapsille, miten paljon itse on lapsena viettänyt aikaa metsässä leikkien ja puissa kiipeillen.

Silloin oltiin muuten tosi harvoin kipeinä. Jos vaan ehditte, niin kerran viikossa kannattaisi tehdä pieni tutkimusretki metsään. Se on aina yhtä voimaannuttava kokemus. Ja saa raitista ilmaa, jota jokaisen keho halajaa.

Omat lapset ja lapsenlapset täyttävät sydämen sellaisella rakkaudella, että vaikka työssäkäyvän mummon aika on välillä kortilla, niin joka iltarukouksessa heitä kaikkia muistan, kuten rakas mammani on opettanut.

Ja yritän tehdä joka päivä jotain sellaista, josta saa hyvän mielen.Tänä syksynä olen jo hyppinyt lätäköissä, kiivennyt puuhun, kohta saa kieriä lehtikasoissa. Vaahteranlehtiä on valtavat määrät tulossa puista alas. Niitten pehmeyden haluan tuntea selkäni alla.

Iloa lokakuuhun!

Eija

Mummolan kesää

”Elämään tarvitaan siivet ja juuret. Ja unelmat suuren suuret.”

Kesän riemut alkavat olla lähes kaikille kivoja menneitä touhuja, joita on mukava talvella muistella.

Mummolassa elokuun alku oli pikkuisia jalkoja täynnä. Jokainen lapsenlapsi oli yökyläilemässä vuoronperään, paitsi pikkuisin Vilho-vauva.

Yksi kerrallaan, jotta kukin heistä saisi jakamattoman huomioni. Kun perheessä on lapsia useampi, siitä huomiosta joutuu joskus vähän ”kikkailemaan”, kuten tiedätte.

Kesälomalla me poimeimme marjoja, hypimme trampoliinilla, olimme uimassa ja kävimme mummon työpaikalla pappasia tervehtimässä. Leivottiin ja luettiin iltasatuja.

Tuo iltasadun lukeminen on meillä perinne, jonka aloitin jo 20-vuotiaana, kun ensi kerran tulin äidiksi. Voi, miten ihana tunne tulee, kun huomaa lapsen kuuntelevan jännittyneenä, mitä sille sadun sankarille seuraavaksi tapahtuu, vaikka uni jo selvästikin painaa pikkuisia silmäluomia. Siinä omatkin kiireet ja ajatukset rauhoittuvat. Asettaa itsensä lapsen asemaan ja antaa mielikuvituksen ohjata. Ja se lämmin tunne, kun pieni ihminen käpertyy kainaloon ja sanoo: ”Hyvää yötä mummo, lakastan sua, mut illotan nyt susta, kun on niin kuuma.”

Matti aloitti eskarin nyt elokuussa. Taisipa meitä isoja ihmisiä jännittää enemmän, kuin itse pientä tulevaa koululaista. Ennen niin vilkkaasta ja touhukkaasta pojasta tulikin yhtäkkiä keskittyvä ja huolellinen oppija. Toki niitä remuaikojakin riittää, mutta niitä kuuluu ollakin. Siinä remussa tulee päivän paineet purettua, kun saa oikein innolla hullutella. Hän ei juurikaan enää syliin tule pyytämällä, mutta joskus, kuin huomaamattaan kiehnää aikansa vieressä ja istahtaa syliin. Silloin mummo ei uskalla hengähtääkään, kun pelkää, että kohta hän jo siitä karkaa.

Mummo vaan miettii sitä, miten ihmeessä näistä lapsukaisista saadaan kasvatettua toisista välittäviä, sosiaalisia ja kohteliaita ihmisiä.

Nykypäivänä jo pelkkä kiitos-sanan sanominen kun tuntuu olevan sekä aikuisille, että lapsille niin kovin vaikeaa. Mammani opetti joskus, että vaikka hakaneulan saisit, siitä pitää kiittää, koska tarpeeseen sen olet saanut.

Voi, miten pieni sana tuo kiitos onkaan, mutta kertoo jo paljon sanan käyttäjästä. Jos saan verrata kiittämätöntä ihmistä, on hän vähän niin kuin mies, joka istuu lippalakki päässä kahvilassa. Vanhanaikaista, ajattelee moni, mutta minulle periaatteitani, sillä myös ruokaa pitää kunnioittaa ottamalla lakki pois päästä.

Lapsi imee itseensä kaikenlaisia juttuja meiltä aikuisilta. On oltava tarkkana, miten esimerkiksi toisista ihmisistä puhuu lapsen kuullen, sillä nuo pienet aivot tallentavat kaiken, ja he käyttäytyvät samalla lailla, kun ovat meidän aikuisten nähneet käyttäytyvän.

Niskakarvani nousevat pystyyn, kun kuulen jonkun arvostelevan toisen vaatteita tai ulkonäköä. Meidän aikuisten jokaisen tehtävänä on ohjata lapsi katsomaan muuta kuin niitä ulkoisia olemuksia. Ja puuttua heti siihen, jos huomaamme, että jotakuta syrjitään sen vuoksi, ettei hänellä ole esim. sitä tiettyä merkkilippistä, niinkuin kaikilla muilla. Sillä…

…miten ihmeessä lapsi, jonka pitää sulautua massaan, voi rakentaa omaa persoonaansa, jos koko ajan täytyy yrittää olla samanlainen kuin muut?

Koitetaan me olla hyviä ja turvallisia aikuisia, opettaa lapsille inhimillisyyttä ja lähimmäisten kunnioittamista. Ja ennen kaikkea antaa lapsille aikaa olla lapsia. Hyvä lapsuus on kuin perustuskivi vahvalle rakennukselle. Silloin sitä eivät vähän suuremmatkaan myrskyt kaada.

Nautitaan elokuun ihanista päivistä, sytytellään lyhtyjä hämärtyviin iltoihin. Muistetaan paljon halailla ja kertoa kuinka tärkeitä läheisemme meille ovatkaan!

Terveisin, Eija

 

Kesä, ötökät ja kylmä merivesi (ja liian lämmin palju)

kesäkuvaruno Niin se kesä vaan tuli. Auringon lämmössä pikkuruiset ja vähän isommatkin varpaat tunnustelevat ruohon raikkautta. Hiukkasen kylmää ja kosteaa, mutta nin suloisen pehmeää.

Uimapaikoilla vedet ovat pikkuisten mielestä jo ihan sopivan lämpöisiä uitavaksi. (Mummoa ei hevillä saa alle 20 asteiseen veteen.) Lapsukaiset menevät suorinta tietä, ilman pelkoa, sinne vaan! Juhannuksena Matti kutsui mummon ja Säteen paljuilemaan, ja täytyy myöntää, että se vesi oli jopa minullekin liian lämmintä.

Nämä ihanat ipanat rakastavat kaikenkokoisia öttiäisiä, joita luonnossa liikkuu. Mummo sydän syrjällään varoittelee polttiaismuurahaisista, ampiaisista ja käärmeistä. Näytille Mummon eteen tuodaan mitä kummallisempia ötököitä. Kunpa vaan osaisi antaa kaikille nimet, kun ei itsekään tunne niitä.

Rannoiltakin löytää aarteita, kuten kiviä, oksia ja meren vaahtoa. Pikkulapsen luovuus ja mielikuvitus ovat asioita, joita ei saisi kadottaa kasvaessa isoksi. Kivistä voi tehdä mitä vaan ukkoja ja rakennelmia, oksat ovat aina ”jonkun” näköisiä, ja vaahto on kuin Fairya puhaltaisi. Kehoitanpa nyt kaikkia tekemään seuraavaa: käy maahan selällesi, seuraa hetki pilviä ja kuvaile kaverillesi, mitä pilvi esittää. Ja ota hienoista pilvistä vaikka kuva!

Nykyisin lasten syntymäpäiviä juhlitaan jos milläkin tavalla. Välillä tuntuu, että sekin on joillakuilla kilpavarustelua. Kenellä on komein ja erikoisin kakku, kuka keksii ihmeellisimmän tai kalleimman lahjan. Unohtuikohan päivänsankarin toivomukset siinä kohdin. Näin mummon näkökulmasta katsottuna parhaat lahjat ovat sellaisia, joilla lapsi pystyy toteuttamaan itseään. Herkullisin kakku on taas se ihan ikioman äidin rakkaudella tekemä kakku.

Pienin lastenlapsistani on juuri oppinut isumaan ja voi, kuinka ryhdikkäänä hän katseleekaan sisarusten touhuja lattialla. Tyynen rauhallisena, mistään konflikteista välittämättä. Kun mummo saa syliin tämän pienen rakkauden, ilo on suuri kummallakin. Mummolla, kun pikkuruiset sormet kaivautuvat hiuksiin, nenään, suuhun. Vilho-lapsi iloitsee, kun saa mummon kikattamaan ja halimaan entistäkin lujemmin.

Yhtenä iltana taas sain soiton Samilta. Hän kertoi: ”Tiedäks mummo mitä? Samil on nyt huulessa pieni reikä. Juu, renkusin tuolilla ja kaatusin. Enää ei paljotta satu. Olen nyt rauhallinen.” Hän on tapaturma-altis miehenalku.

Ennen nukkumaanmenoa pistän kädet ristiin ja lähetän taivaalle hiljaisen pyynnön; ”Suojelethan näitä pieniä rakkaitani isoilta kolhuilta. pienistä selvitään ja niitten avulla vahvistutaan ja vartutaan, mutta ne suuret saisivat jäädä kokonaan pois.”

Nautitaan kesästä, sen jokaisesta säästä. Kunpa yhtä rohkea olisin, kuin pikku-Matti, niin ympäri taloa kaatosateessa juoksisin ja ilosta kiljuisin.