Varaisin mummilamajoituksen täysihoidolla

Koko pitkän kevään olemme odottaneet pääsyä unelmiemme lomakohteeseen. Siellä sataa todennäköisesti juhannuksenakin lunta ja sääskiparvet syövät ihmisen paukamille viidessä minuutissa. Mutta: tuossa mainiossa kohteessa – 600 kilometrin päässä kotoamme – asuvat sekä minun että mieheni sukulaiset. Sinnepä siis raahaamme 16 matkalaukkuamme ja meluisan perheemme. Majoitumme mummilaan, joka ei ole 400-neliöinen maalaistalo, vaan moderni ja kompakti kaupunkiasunto. Siinä kun kolme sukupolvea viettää pari viikkoa saman katon alla, saattaa tunnelmakin olla välillä melko kompakti.

Viisaita sanoja kesän sukujuhliin.

Lapset ovat lapsia, ja heitä olisi hyvä kasvattaa myös lomalla ja mummilassa. Tiedän, että vanhempieni – mummin ja papan – mielessä risteilee monta ajatusta siitä, miten haastavat tilanteet teinin ja taaperon kanssa kannattaisi hoitaa. He ovat kuitenkin viisaudessaan päättäneet olla puuttumatta perheemme kasvatusratkaisuihin. (En ymmärrä, miten he pystyvät siihen.) Neuvoja saa toki pyytämällä silloin, kun kuopus heittelee hapankorppuja tai esikoinen ylittää ruutuaikansa kahdella tunnilla. Olen varma, että vanhempieni tekisi usein mieli kasvattaa myös aikuista tytärtään ja muistuttaa, ettei majoitukseen sisälly täysihoitoa eikä huonesiivousta. Olisiko tytär kuitenkin onnistunut sen verran, ettei kenenkään sietokyky ole ylittynyt?

Sukupolvien kohtaaminen.

Muutama vuosikymmen sitten kolme sukupolvea asui usein pysyvästi samassa tuvassa. Nyt yhteisessä tilassa oleillaan pidempään vain loma-aikoina, eikä siihen ole kehittynyt selkeitä rutiineja. Jokaisella on oma temperamenttinsa, tapansa ja huumorinsa myös kesälomalla. Pappa keittää liian vahvaa kahvia, vävyllä on mukana oma Dijon-sinappinsa ja mummi torkuttaa aamuisin herätyskelloa kymmenesti. Olen melko varma, että tiiviistä yhteiselosta selvitään kunnialla vain, jos jokainen on valmis joustamaan ja sietämään erilaisuutta. Tämän on meillä ymmärtänyt parhaiten vanhin sukupolvi – itselläni on aiheesta vielä rutkasti opittavaa.

Kaunista ja sopuisaa kesää vauvoille, vaareille ja ihan kaikille muillekin,
Anna

Pääsiäisenä ei rymytä eikä riidellä!

Olen kuullut, että jotkut ihmiset alkavat valmistautua jouluun jo elokuussa. Päättelin, että vastaavasti täytyy olla myös pääsiäisihmisiä, jotka koristelevat kotiaan pääsiäiskuntoon tammikuusta asti. Itse toivoisin olevani liikkeellä edes viikkoa ennen juhla-aikaa. Pääsiäisvalmisteluni alkavat yleensä viime tipan rairuohospektaakkelilla: Rairuohonsiemenet napataan kauppakärryyn reippaana ja toiveikkaana. Kotona toiveikkuus haihtuu pikku hiljaa: ”Ei näitä enää ehdi kylvää. Eikä meillä mitään multaakaan ole.” Lopulta siemenpakkaus heitetään kaikessa hiljaisuudessa yläkaappiin, johon niitä on kerätty vuodesta 2006. Tilanne yritetään vielä epätoivoisesti pelastaa tipukoristeilla: eikö niitä voi ihan hyvin laittaa ikkunalaudalle ilman rairuohoakin? Kun koko koti on käännetty ympäri, löytyy joulukoristeiden seasta kaksi ryytynyttä tipureppanaa, jotka päätetään laittaa jatkamaan talviunia joulupallojen joukkoon.

Virpomispäivä on monille lapsille yksi vuoden kohokohdista. Äkkiseltään luulisi, että tällainen keski-ikäinen äiti-ihminenkin olisi sen jo oppinut. Mutta ei. Meidän perheessä on tapana toistaa palmusunnuntaisin noin klo 11.15 seuraavat repliikit: ”Ei kai tänään muuten ole virpomispäivä” ”Käviskö niille omenat tai nuudelit?” ”Entä jos laitetaan kaihtimet kiinni eikä aukaista ovea?” Sitten mies juoksee ostamaan muovikassillisen karkkia, jotka minä saan syödä illalla, kun ovikello ei soi koko päivänä. Tällä hetkellä kumpikaan lapsistamme ei ole trulli-iässä, mutta äkkiäpä koittaa sekin pääsiäinen, kun kuopus haluaa lähteä kylille pisamat poskilla ja äidin huivi päässä. Ja äiti saa esittää pirteää askartelunohjaajaa, joka sotkeentuu lopulta silkkipaperiin ja ajatuksiinsa: ”Ovatko nämä edes pajunoksia? Voi ei, miten rumia näistä tuli. Tutuille ei ainakaan kehtaa mennä virpomaan.”

Pääsiäissunnuntaina tunnollinen äiti yrittää vielä epätoivoisesti tarjota lapsille kivoja perinteitä, joita nämä voivat muistella aikuisena ja siirtää omille lapsilleen. Jos vaikka hauska munienmaalaustuokio? Ja niin tehdään pääsiäistaidetta vesiväreillä, jotka ovat kuivuneet ja sekoittuneet toisiinsa jo joitain juhlapyhiä sitten. Lopputulosta ei ehkä kannata tulla kuvaamaan naistenlehden pääsiäisnumeroon. Lammasta ei tänäkään vuonna ole pöydässä, mutta ehkä minttuhyytelöä voisi syödä lihapullien kanssa? Jos ensi vuonna keltaiset lautasliinat?

Yritän löytää sisäisen pääsiäisihmiseni etsimällä tietoa perinteiden taustoista. Rairuohon kasvattamisen syvempi merkitys kuuluu näin: ”Pääsiäistä, kevään ja uudelleen syntymisen juhlaa, koristetaan kaikilla uuden elämän merkeillä. Nopeasti itävä raiheinä on yksi sellainen.” Ihana ajatus! Pääsiäisen jälkeen voisi olla tipuja tarjouksessa. Jos hankkisi ajoissa ensi vuotta varten?

Pääsiäisperinteistä lukiessani suosikikseni nousi seuraava: ”Ennen vanhaan pääsiäisviikkoa eli hiljaista viikkoa säätelivät Suomessa monet uskomukset ja tavat. Silloin ei esimerkiksi saanut rymytä tai tehdä liian raskaita töitä. Myös pääsiäisen jälkeinen viikko oli syytä elää ihmisiksi. Siivous ja kehräys oli rajoitettua ja riitely kiellettyä.”

Eletäänpä siis ihmisiksi – sekä pääsiäisenä että sen jälkeen!

Anna

Taaperon valitut teokset

Yksivuotias tyttäreni taitaa olla lukunaisia. Tämän 80-senttisen kirjallisuudenystävän lukemisto lojuu olohuoneen lattialla, ja vähän väliä hän lähestyy minua vetoavasti valitsemansa teoksen kanssa. Ja sitten istutaan sylikkäin ja luetaan.

Kirja

Olen oikein mielissäni neidin kirjallisuusharrastuksesta, sillä 50 tunnin pituisissa kotipäivissä on hyvä olla jotain viihdykettä. Ja jos saan valita leikkimisen ja lukemisen väliltä, otan ilman muuta lukemisen. Yksivuotiaathan eivät ole varsinaisesti mitään leikkijävirtuooseja: tyynyliina laitetaan naamalle tai palikka pakasterasiaan ja se on siinä. (Toki nuo leikit ovat kehitykselle tärkeitä, ja aplodeeraan tietysti neropatilleni joka välissä.)

Jos tarkastelen vielä aihetta oman viihtymiseni kannalta, niin ehkä tuo taaperokirjallisuus ei ihan dekkareille vedä vertoja. Kun kirja huipentuu tietoiskuun puurolautasesta ja lusikasta, on kai lupa vähän haukotella? Ja jos Puppe tapaa maatalon eläimet kymmenettä kertaa samalle aamulle, pitää tsempata, ettei sano lehmää hevoseksi. Poikani kanssa luimme aikoinaan tuntikausia teoksia nosturin ja kaivurin seikkailuista, ja aika usein kysyin mielessäni: Miksi? Kuka on tämä kirjailija? Tätäkö on miehinen sivistys?

Kirjat

Uskon, että lukuhetket merkitsevät lapselleni – samoin kuin minulle – läheisyyden kokemusta ja yhteistä eläytymistä ja iloa. Kuvakirjakauden jälkeen on ihanaa lumoutua yhdessä vaikkapa Vaahteramäen Eemelistä. Kirjoilla sain aikoinaan myös hyvin touhukkaan – nyt 11-vuotiaan – esikoiseni narrattua syliini niin kauan kuin hän siihen mahtui. Aina kun näen uutisen, jossa kerrotaan lukemisen hyödyistä lapsen kehitykselle, paukuttelen henkseleitäni: esikoiseni fiksuimmat tempauksethan ovat aivan selvästi Barbapapan, Pupen ja äidin ansiota.

Kaikille lukeminen ei tietenkään ole se luontaisin tapa olla lapsen kanssa. Jotkut – kuten mieheni – ottavat lapsen kainaloon ja vievät hänet pulkkamäkeen. (Onneksi. Itsehän en millään viitsisi.) Mutta ehkä yksi lukutuokio päivittäin? Ja: Oi ihana satavuotiaan Suomen kirjastolaitos! Sieltäpä kun hakee Ikea-kassillisen lastenkirjoja, niin saa taas istua viikon sohvalla.

Korkeakirjallisin kevättalven terveisin,
Anna

Pää kylmänä jogurttikaapilla

Erehdyin jälleen kerran ruokaostoksille Todella Suureen Kauppaan. Tiedättehän, sellaiseen, jossa kierretään niin kauan, että askeleet eivät mahdu enää askelmittariin, ja jonka labyrinteista selviävät ulos vain ammattisuunnistajat. Ensimmäinen paniikki iskee aina jäähallin kokoisella hedelmä- ja vihannesosastolla. ”Olivatko nämä niitä banaaneja, jotka tuhoavat sademetsät vai niitä, jotka saastuttavat torjunta-aineillaan koko perheeni? Entä mikä on tämä omenalta näyttävä hedelmä, jonka kilohinta on sama kuin kullalla? Oliko niin, että lehtikaali parantaa kaihin ja kolotukset?” Lopulta pudotan kärryjen pohjalle turvallisen kurkun ja tarjousporkkanat ja siirryn – jo valmiiksi lamaantuneena – tuijottamaan kilometrin mittaista meijerituotekaappia. Ison kaupan maitovalikoimahan nujertaa tunnetusti vahvimmankin ihmisen: jogurtteja ja maitolaatuja pitäisi tutkia väitöskirjan verran, jotta osaisi valita ne oikeat.

20161121_181735-1

Erityisen kinkkiseltä ruokakauppareissu tuntuu aina uusiin ravitsemusuutisiin törmättyäni. Kissankokoisia otsikoita elintarvikkeiden terveysuhkista julkaistaan lähes päivittäin: maanantaina varoitellaan vehnästä ja perjantaina punaisesta lihasta. Jos hankkisin ruokaa vain itselleni, olisi tuskaa lisäävä tieto helpompi sulattaa. Äiti-ihmisenä kannan kuitenkin vastuuta myös lasteni ruokailuista, ja kuten tiedetään, jälkeläisten ravitseminen herättää meissä äideissä usein erittäin suuria tunteita. Soppaa sekoittaa ja haastetta lisää entisestään alle 150-senttisten ihmisten mieltymys jauhelihaan, makaroniin ja juureksettomaan elämään. Eipä ihmekään siis, jos meinaa hypermarketin hyllyjen välissä äitiparan henki salpaantua.

20161121_182347-1

Ainoa keksimäni keino selvitä ruokaostoksista ja ruuanlaitosta ilman tolkun menetystä on käyttää maalaisjärkeä ja luottaa siihen, että kyllä me tästä jotenkin selviämme. (Me 70-luvulla syntyneet lauantaimakkaralla kasvaneet yksilötkin olemme jostain ihmeen syystä edelleen tässä.) Lapsiperhe-elämän pyörityksessä on pakko vedellä tässäkin asiassa suuria linjoja, yrittää parhaansa ja jättää useimmat tuoteselosteet lukematta. (Ja sen nakkipaketinhan voi aina sujauttaa ostoskärryissä luomulehtikaalin alle.)

Piparkakun ja porkkanan tuoksuista joulunodotusta toivotellen,

Anna

Täällä äiti, kuuleeko neuvola?

Olemme tässä lähipäivinä menossa tyttäreni kanssa neuvolaan ottamaan hänestä tuoreet mitat. Meillä äideillähän on aina vähän epämääräinen olo, jos lapsen viimeisimmästä neuvolapunnituksesta ja -mittauksesta on enemmän kuin viikko aikaa. Kuka tahansa saattaa kysäistä jälkikasvun grammat ja millit koska tahansa, ja niistä pitäisi olla mahdollisimman uutta tietoa. Lapsen painoindeksi on muistettava muun muassa vaatekaupoilla ja apteekissa, mutta erityisen painavaa tieto on vauvakerhossa. Kerhoissahan ”Mitä kuuluu?” -repliikin sijaan kysytään: ”Paljonko vauvasi painaa?”

20161024_081022

Neuvola on minulle – ja useimmille meistä suomalaisista vanhemmista – paljon enemmän kuin vaaka ja mittanauha. ”Neuvola-aika”-merkintä kalenterissa tarkoittaa, että kohta pääsen taas turvallisen tädin luokse kaksikymmenkohtaisen kysymyslistani kanssa – ja ylitän aikani puolella tunnilla. En tiedä, mihin olisin esikoiseni kanssa joutunut, jos ihanista ihanin terveydenhoitaja ei olisi neuvonut, kannustanut ja rauhoitellut. Hänen puhelinnumeronsa oli yhtä tärkeä kuin yleinen hätänumero, ja tämä rouva Naantalin Suopellosta tukki linjat harva se päivä: ”Onko vauvallani kylmä ilman villahaalaria elokuussa? Montako millilitraa päärynäsosetta puolivuotiaan pitää syödä välipalalla? Onko normaalia, ettei lapseni osaa tehdä vielä palikoista tornia?” Nyt toisen lapsen saatuani otan paniikkipuheluja neuvolaan vähän harvemmin.

20161024_081636

 

Olen äärettömän kiitollinen Suomen neuvolajärjestelmästä. Olen onnellinen empaattisista terveydenhoitajista, jotka eivät purskahda nauruun tyhmienkään kysymysten äärellä. On myös vaikea kuvitella, millaista olisi ollut raskausaika ilman äitiysneuvolan asiantuntemusta.

Ja tiesittekö: Suomen ensimmäinen lastenneuvola perustettiin vuonna 1922 Arvo Ylpön aloitteesta. Tämän jälkeen kattavan neuvolajärjestelmän rakentajana toimi Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

Valoa syyspäiviinne toivottaen,

Anna

Metrin pituinen personal trainer

Suomalaislapsille laadittiin hiljattain uusi liikuntasuositus: alle 8-vuotiaiden pitäisi liikkua vähintään kolme tuntia päivässä. Jäin odottamaan, millainen ohjeistus meidän vanhempien kuntoiluihin annettaisiin. Kotona lasta hoitavan aikuisen päiväänhän sisältyy nykyisin liikuntaa noin 12–15 tuntia. Treeni on enimmäkseen ohjattua, ja harjoitusohjelman määrää kotona asuva 0–6-vuotias. Vanhemman päivään kuuluvat usein muun muassa seuraavat liikkeet: lattialle heittäytyneen taaperon maastaveto, metrin mittaisen ihmisen tasolle kyykkäys sekä käsivarren ojennus ja koukistus lusikka- ja lapsipainoilla.

Oman harjoitusohjelmani laatii personal trainer, joka on kaljupäinen, noin 70 senttiä pitkä ja tekee työtään maitopalkalla. Hän painottaa tällä hetkellä kävelyurheilua: minä työnnän vaunuja ja valmentaja itse pötköttää niissä painona. (vrt. voimamieskisojen rekan vetäminen) Tämä traineri on armoton: kun pysyn liikkeessä, hän on tyyni ja nukkuu, mutta jos löysäilen tai pysähdyn, alkaa kauhea huuto ja karjuminen. Treenejä ei peruta, vaikka taivaalta sataisi märkiä vaippoja.

20160913_092534

Vauvaa hoitavan kunto-ohjelmaan kuuluu paljon anaerobista lihasharjoittelua, joka muuttuu sitä raskaammaksi, mitä korkeammalle nosteltavan pötkylän kasvukäyrä kohoaa. Kaikista kovimmat maitohapot irrottaa lapsen kantaminen autokaukalossa, joka painaa jostain ihmeen syystä noin tonnin. Taaperot ja uhmaikäiset korostavat usein aerobista liikuntaa ja treenauttavat vanhemmillaan muun muassa räjähtäviä lähtöjä kohti kaatuvia maitomukeja ja uhkaavia tilanteita. Lapsen johtama treeni tapahtuu kiertoharjoitteluna kodin huoneesta toiseen, toistoja tehdään loputtomasti ja syke pysyy välillä 150–190. Päivän suoritusta voisi kuvailla sanalla kokovartaloprässi. Palautusjuomaa ei tarvita, sillä mahdollisuutta palautumiseen ei ole. Suihkussa ei käydä, koska pienikokoinen valmentaja ei sinne päästä. Harjoittelu aloitetaan aamulla noin kuuden maissa lämmittelemättä ja päätetään illalla kaatumalla sänkyyn ilman venyttelyä.

20160913_160238

Yksi osa-alue vanhempien liikuntapiirakassa on joka päivä tapahtuva fysiikan lakien uhmaaminen: Jos toinen leikki-ikäinen karkaa kaupassa jäätelöaltaalle ja toinen karkkihyllylle, olisi vanhemman hyvä pystyä liikkumaan kahteen suuntaan yhtä aikaa. Kun vatsatautinen lapsi yökkää yöllä, pitäisi ämpäri juosta pesuhuoneesta makuuhuoneeseen alle sekunnissa.

Sitten kun valtiovalta laatii liikuntasuositukset meille vanhemmille, niin voitaisiinko liikkumista rajoittaa aluksi vaikkapa kahdeksaan tuntiin päivässä? Ja vielä: olisiko maamme mäkihyppyjoukkueelta jäänyt yli yhtään mentaalivalmentajaa, jota me vanhemmat voisimme silloin tällöin lainata?

Sporttista syksyä toivottaen,
Anna

P.S. Äiti-vauva-jumppaan ei nyt ilmoittauduttu.

Puhelinnumerosta kissavideoon

13324317_10208887478400672_1181798884_o

Perheessämme on kaksi lasta, joilla on ikäeroa kymmenisen vuotta. Kun esikoisemme syntyi vuonna 2005, oli vauvanvaunuissa neljä rengasta, eikä juuri kukaan ollut sosiaalista mediaa nähnytkään. Kun saimme toisen lapsemme vuonna 2015, vauvoja kuljetettiin kolmipyöräisissä kieseissä ja koko kansakunta oli laittanut kuulumisensa nettiin. Esikoiseni vauva-aikoina puhelimeni hauskin sovellus oli numeronäppäimistö, josta sai soveltaa numerot ruudulle haluamaansa järjestykseen. Ystävälle saattoi lähettää viestin, jos jaksoi hakata jäykkiä näppäimiä noin sadan merkin verran.

13288525_10208887475960611_1467260388_o

Koska puhelimet olivat kymmenen vuotta sitten niin tylsää seuraa, oli meidän äitien lähdettävä etsimään ihmiskontakteja työntämällä nenämme ja vaunumme ovesta ulos. Siellä me istuimme hiekkalaatikon reunalla kännykät tiukasti taskuissa ja tuijotimme ruutujen sijaan toisiamme ja lastemme touhuja. Ei yhtä ainoaa kissavideota missään, ei ainuttakaan päivitystä koko hiekkalaatikkosessiosta – kukaan ei koskaan saanut tietää, mitä Naantalin Mäntypuistossa niinä aamupäivinä tapahtui.
(”Poika laskee liukumäestä, mä otan aurinkoo. Kohta kotiin laittaan ruokaa.” #kurakinttaat#ankkamuotti#einesmaksalaatikko
”Tyttö keinuu, mä syön purkkaa. Kohta pakko lähtee päikkäreille.” #annavauhtia#univelka)

13340750_10208887476960636_1684386689_o

Kun tulin puoli vuotta sitten äidiksi toisen kerran, huomasin, että älypuhelin oli mullistanut paitsi koko maailman, myös kotivanhemmuuden. Se oli tehnyt sen sekä hyvässä että pahassa. Facebook ja WhatsApp lievittävät kotipäivien ajoittaista yksinäisyydentunnetta, ja viisaiden sovellusten kautta koko suku saa nanosekunnissa kuvasarjan ihmevauvasta, joka on oppinut purskuttelemaan bataattisosetta. Sinertävä ruutu viihdyttää, mutta se myös vaatii huomiota lapsen tavoin. Useimmat meistä nykyvanhemmista tietävät, että liiallinen puhelimelle omistautuminen on riski lapsen ja vanhemman vuorovaikutukselle ja lapsen kehitykselle. Me vanhemmat kontrolloimme nyt sekä omaa että lastemme ruutuaikaa. Me pystymme siihen!

Terkkuja sinne hiekkalaatikoille ja päiväunihetkiin! #tsemppiä#katsolastasi#otaselfie
– Anna