Vapaaehtoistyöstä lisävirtaa vanhemmuuteen

MariaMinusta tuli MLL:n vapaaehtoinen aivan sattumalta.

Muutin nykyiselle asuinpaikkakunnalle esikoiseni ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Olin yksinäinen, enkä uskaltanut perhekahvilaankaan lähteä. Siellähän kaikki jo tuntevat toisensa, ajattelin. Kyykytin itseäni alemmuudentunnon kuplassa. Toista lasta odottaessani päätin, että kotona neljän seinän sisällä oleminen ja negatiivisen itsekyykytyksen aika saa nyt riittää. Kuinka kuvittelen pystyväni kasvattamaan hyvinvoivia lapsia, jos en itse voi hyvin?

Ensimmäinen askel onnellisempaan elämään oli askel sisään paikallisen liikuntakeskuksen ovesta kuopuksen syntymän jälkeen. Ja se oli muuten iso askel, suorastaan hyppy tuntemattomaan. Sieltä minut MLL:n toimintaankin bongattiin.

Hieman reilussa vuodessa tuo hyppy tuntemattomaan on poikinut upeita mahdollisuuksia. Olen aina haaveillut vapaaehtoistyöstä, mutta mielessä pyörivät ajatukset, kuten ”jos minulla olisi enemmän aikaa/rahaa/mitä tahansa, niin ehkä sitten”. Entäpä nyt? Aikaa tai rahaa ei ole yhtään sen enempää kuin ennenkään, päinvastoin. MLL:n vapaaehtoisena toimimisesta on silti tullut toinen työ, rakas harrastus ja oikeastaan elämäntapa.

Tärkeimpänä kriteerinä omia harrastuksiani valitessa on mammautumisen ja isännän työaikojen myötä ollut se, että lasten on oltava tervetulleita mukaan. Niinpä molemmat muksut ovat jo tottuneita kokoustelijoita ja kaipa nuo hallitustoverit ovat hekin jo tottuneita jälkikasvuni volyymeihin. Lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti pidämme lasteni kanssa iltaperhekahvilan ovia auki.

Ei tämä uuden elämänrytmin omaksuminen vapaaehtoistyön parissa ole pelkkää ruusuilla tanssimista toki ollut. Syksyllä vielä pohdin iltaperhekahvilan ovien sulkemista sekä omien ja lasteni voimavarojen riittävyyttä. Sitten tapahtui käännekohta, jonka jälkeen olen katsonut asioita taas aivan uusin silmin.

Yhtenä iltana kahvilaan saapui eräs uusi äiti lapsensa kanssa. Rupattelin hänen kanssaan niitä näitä ja sulkemisajan tullessa hän jäi odottamaan eteiseen muiden lähtöä sanoakseen minulle jotain.

”Kiitos, että jaksoit jutella kanssani.”

Olin aivan häkeltynyt noista muutamasta sanasta. Oliko oikeasti käynyt niin, että tekemisilläni oli jotain merkitystä toiselle ihmiselle, toiselle äidille? Noilla muutamalla sanalla oli merkitystä minulle. Niillä oli niin paljon merkitystä, että olen jatkanut ja tulen jatkamaan näissä hommissa aivan uudella tarmolla. Kiitos tälle äidille, että hänellä oli rohkeutta sanoa ääneen kiitoksensa. Aitoa positiivista palautetta saa niin harvoin, että täytyy jatkossa itsekin muistaa antaa sitä aina, kun se vain suinkin on mahdollista.

Summa summarum, vapaaehtoistyötä suosittelen aivan kaikille, omat voimavarat ja kiinnostuksen kohteet huomioiden toki. Minulle se on ainakin tuonut mukanaan mm. merkityksellisyyden tunnetta, yhteisen harrastuksen lasteni kanssa, läjäpäin uusia tuttavia sekä mahdollisuuksia rikkoa omia rajojani ja ennakkoluulojani. Ja jännityksellä odotan mitä kaikkea mukavaa tulevaisuus vielä tuokaan tullessaan.

Mahdollisuuksien kevättä kaikille,

Maria

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s