Ajatuksia itsenäisyydestä

Vanhemman tärkein tehtävä on tukea lapsen turvallista kasvua ja kehitystä kohti itsenäistä elämää. Vaikka vanhempana tuntuukin pahalta päästää lapsesta irti päivä päivältä enemmän, on se kuitenkin välttämätöntä, ja myös väistämätöntä.

Monet lapsen kasvun ja kehityksen kannalta merkittävät kaudet ovat osoitus lapsen tarpeesta itsenäistyä ja päästää irti itselle läheisimmistä aikuisista. Uhmaikä – tuo ainakin tämän äidin hermoja raastanut itsenäistymisvaihe – alkaa meidän perheessämme olla jo väistymään päin. Esikoinen on jo reipas eskarilainen ja voimakastahtoinen nuorimmainen täyttää kohta neljä.

Muistan kuinka vaikeaa ja haikeaa oli saattaa esikoinen ensimmäistä kertaa esikouluun. Itkin, kun olin päässyt takaisin autolle. Missä vaiheessa pienestä ihmisestä oli kasvanut jo niin iso? Pelkäsin myös, että miten itsenäiset matkat hoitopaikasta kouluun ja takaisin tulisivat sujumaan, emmehän olleet montaa kertaa ehtineet matkaa harjoitella. Pelkoni oli turha, hyvin esikoinen matkan oppi ja vielä toistaiseksi on ehjänä kotiinkin saatu.

Kuinka sitten tuetaan turvallisesti lapsen itsenäistymistä? Itsenäiseksi opitaan, kun tehdään asioita ensin riittävästi yhdessä, rakentavaa palautetta ja kannustusta unohtamatta. On jokaiselle yksilöllistä, paljonko tukea uuden asian opetteluun tarvitaan. Tiedän valitettavasti omasta kokemuksesta, kuinka suuri merkitys aikuisiässä on sillä, onko lapsuudessa saatu riittävästi tukea itsenäisen elämän taitojen opetteluun. Jos tukea ei saa riittävästi, voi uusien asioiden opettelu tuottaa suurta ahdistuneisuutta ja epävarmuuden tunteita pitkälle aikuisikään saakka.

Olen halunnut omille lapsilleni taata turvallisen itsenäistymisen polun. He ovat jo nuoresta iästä asti saaneet tehdä omalle kehitystasolleen sopivia valintoja. Itsenäistyminen kun vaatii taitoa ja vapautta valita. Vapaudella on kuitenkin aina myös kääntöpuoli, joka monelta tuntuu unohtuvan ainakin silloin, kun puhutaan sananvapaudesta. Vapaus nimittäin tuo aina myös mukanaan vastuun. Vastuun ymmärtäminen taas vaatii ymmärrystä valintojen tekemisen seurauksista. Eskarilaisen kohdalla tuo vastuun opettaminen on alkanut olla jo ajankohtaista, sillä ensi syksynä hänen on aika itsenäistyä yhä enemmän siirtyessään ensimmäiselle luokalle. Onneksi meillä vanhemmilla on täällä Suomessa tukenamme laadukas varhaiskasvatusjärjestelmä, jonka ammattilaisten tekemää työtä ainakin itse arvostan suuresti.

Itsenäiseksi on vaikea kasvaa ilman muiden tukea, joten pidetäänhän hyvää huolta toisistamme nyt ja huomenna. Hyvää itsenäisen 99-vuotiaan Suomen juhlapäivää kaikille!

 

Lämpimin talviterveisin,

Maria

Joulu tulee tekemättäkin

Näin joulun alla löytää itsestään monia puolia.

Kauneimmissa haaveissaan ja tavoitteissaan joulun aika on yhtä kanelin tuoksua, kynttilöitä ja aitoa yhdessä oloa. Todellisuudessa saa kuitenkin itsensä liian usein kiinni nyppimässä roskia matosta, siirtelemässä koristeita paikasta toiseen, suunnittelemassa joulupöydän kattausta, toteuttamassa ”täydellistä joulua”.

Yhteen vuoden aikaan kasaantuukin monesti paljon odotuksia, toiveita ja tehtäviä. Siivotaan joka nurkka, kerran vuodessa tämäkin varasto. Tavataan ystäviä, niin pikkujouluissa, joulukonserteissa kuin glögin merkeissä. Muistetaan lähimmäisiä ja lähetetään heille kortit ja parhaimmassa tapauksessa tehdään ne vielä itse. Hellitään läheisiä lahjoilla. Venytetään rahapussia ja hankitaan kaikille jotain. Leivotaan itse kakut, piparit ja laatikot. Siinä välissä askarrellaan, koristellaan ja pyöritetään ihan tavallista arkea. Tämä kaikki 24 päivässä!

Joulu ei ehkä tunnu joululta ilman hössötystä. Joltain tämä kaikki onnistuukin hymyssä suin, toisilta hampaita kiristellen. Paljon helpompaa olisi kuitenkin tehdä näitä asioita tasaisesti vuoden jokaisena päivänä.

Joulukiireiden keskellä onkin hyvä muistaa, että kaikkea ei tarvitse tehdä ja apuakin on saatavilla. Ruuhkainen kauppareissu, laatikoiden paistaminen ja vessan siivous sujuu usein tehokkaammin ilman perheen pieniä apureita. Nämä ihanat pikkuapurit voikin hyvällä ja turvallisella mielellä jättää tällöin isompien apurien hoidettavaksi. Näissä tilanteissa hyvät apurit löytyvät esimerkiksi MLL:n hoitajista.

Kiireestä ja tohinasta huolimatta tai ehkä juuri siksi, joulu on mielestäni vuoden ihanin juhla. Tehdään siitä myös sellainen, kukin omalla reseptillään.

Satu

Kirjoittaja työskentelee lastenhoitotoiminnan koordinaattorina MLL:n Varsinais-Suomen piirissä.

Pää kylmänä jogurttikaapilla

Erehdyin jälleen kerran ruokaostoksille Todella Suureen Kauppaan. Tiedättehän, sellaiseen, jossa kierretään niin kauan, että askeleet eivät mahdu enää askelmittariin, ja jonka labyrinteista selviävät ulos vain ammattisuunnistajat. Ensimmäinen paniikki iskee aina jäähallin kokoisella hedelmä- ja vihannesosastolla. ”Olivatko nämä niitä banaaneja, jotka tuhoavat sademetsät vai niitä, jotka saastuttavat torjunta-aineillaan koko perheeni? Entä mikä on tämä omenalta näyttävä hedelmä, jonka kilohinta on sama kuin kullalla? Oliko niin, että lehtikaali parantaa kaihin ja kolotukset?” Lopulta pudotan kärryjen pohjalle turvallisen kurkun ja tarjousporkkanat ja siirryn – jo valmiiksi lamaantuneena – tuijottamaan kilometrin mittaista meijerituotekaappia. Ison kaupan maitovalikoimahan nujertaa tunnetusti vahvimmankin ihmisen: jogurtteja ja maitolaatuja pitäisi tutkia väitöskirjan verran, jotta osaisi valita ne oikeat.

20161121_181735-1

Erityisen kinkkiseltä ruokakauppareissu tuntuu aina uusiin ravitsemusuutisiin törmättyäni. Kissankokoisia otsikoita elintarvikkeiden terveysuhkista julkaistaan lähes päivittäin: maanantaina varoitellaan vehnästä ja perjantaina punaisesta lihasta. Jos hankkisin ruokaa vain itselleni, olisi tuskaa lisäävä tieto helpompi sulattaa. Äiti-ihmisenä kannan kuitenkin vastuuta myös lasteni ruokailuista, ja kuten tiedetään, jälkeläisten ravitseminen herättää meissä äideissä usein erittäin suuria tunteita. Soppaa sekoittaa ja haastetta lisää entisestään alle 150-senttisten ihmisten mieltymys jauhelihaan, makaroniin ja juureksettomaan elämään. Eipä ihmekään siis, jos meinaa hypermarketin hyllyjen välissä äitiparan henki salpaantua.

20161121_182347-1

Ainoa keksimäni keino selvitä ruokaostoksista ja ruuanlaitosta ilman tolkun menetystä on käyttää maalaisjärkeä ja luottaa siihen, että kyllä me tästä jotenkin selviämme. (Me 70-luvulla syntyneet lauantaimakkaralla kasvaneet yksilötkin olemme jostain ihmeen syystä edelleen tässä.) Lapsiperhe-elämän pyörityksessä on pakko vedellä tässäkin asiassa suuria linjoja, yrittää parhaansa ja jättää useimmat tuoteselosteet lukematta. (Ja sen nakkipaketinhan voi aina sujauttaa ostoskärryissä luomulehtikaalin alle.)

Piparkakun ja porkkanan tuoksuista joulunodotusta toivotellen,

Anna

Kertaus on opintojen isä ja muita suomalaisia sanontoja isänpäivän kunniaksi

  • Kertaus on opintojen isä
  • Ken isälle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa
  • Isä ei koskaan jää kahdesti samaan ansaan
  • Isä parantaa haavat
  • Aikainen isä madon nappaa
  • Isä on aina oikeassa
  • Auta isää mäessä
  • Isä se on ensimmäinenkin
  • Helmiä isille
  • Ei auta isä markkinoilla
  • Ei kukaan ole isä syntyessään
  • Ei isä käskien laula
  • Ei ole isää karvoihin katsominen
  • Ei isä ojaan kaada
  • Ei isä puussa kasva
  • Vierivä isä ei sammaloidu
  • Niin isä vastaa kuin sille huutaa
  • Isillä on halvat huvit
  • Hädässä isä tunnetaan

perheiden-taiteiden-yo-2016_kuvaajamaaritsalminen-860

  • Jaettu isä on kaksinkertainen ilo
  • Isäkehu haisee
  • Kaksi isää yhdellä iskulla
  • Isä kuivaa minkä kasteleekin
  • Kun kissa on poissa, niin isät tanssivat pöydällä
  • Kyllä routa isän kotiin ajaa
  • Isä on terve kun se leikkii
  • Maasta se isäkin ponnistaa
  • Nätti kuin isä pienenä
  • Oma isä mansikka, muu isä mustikka

perheiden-taiteiden-yo-2016_kuvaajamaaritsalminen-593

 

Tuomas

Kirjoittaja kouluttaa aikuisia kavereita lapsille ja nuorille osana Varsinais-Suomen piirin tukihenkilötoimintoja.

Kuvat: Maarit Salminen

Tuulan uudet tuulet

Tiedätkö sen tunteen, kun palaset alkavat loksahtaa paikoilleen?

Kun reilu kaksi vuotta sitten sain työn MLL:n Varsinais-Suomen piirillä ohjaajana ja sittemmin henkilöstökoordinaattorina, tunsin juuri niin. Kuopus oli juuri täyttänyt kaksi ja minun oli aika palata työelämään. Ei ollut paikkaa, johon palata, ja halusin muutenkin muutosta aiempaan. Halusin tehdä hyvää ja pohdin uudelleen kouluttautumista. Ei minua kuitenkaan ole tarkoitettu lähihoitajaksi, ei lääkäriksi tai sosiaalityöntekijäksi. Kun sitten löysin paikan, jossa saatoin auttaa muita ja silti käyttää omaa olemassa olevaa osaamistani, en miettinyt hetkeäkään. Poika sai hyvän hoitopaikan, tyttö aloitti toisen luokan hyvillä mielin, kun äiti oli tukenut koulun alkua kotona.  Minä pääsin olemaan hyödyksi myös kodin ulkopuolella, tekemään ajallani jotain ”aikuisten oikeaa”.

Kahteen vuoteen on mahtunut innostumisia ja onnistumisia, monta mahtavaa tarinaa, iloa toisten saavutuksista, myös turhautumisia ja monen monta seinää. Kaksi asiaa nousee selkeästi yli muiden. Ensinnäkin, mikään ei ole parempaa kuin nähdä asiakkaan riemu, kun hän saa toivomansa työpaikan. Tietää, että jollain naurettavan pienellä murusella on ehkä ollut mukana tuon tavoitteen saavuttamisessa. Toiseksi, unelmatiimi, jonka kanssa on jaettu paljon enemmän kuin kahteen vuoteen uskoisi mahtuvan. Iloja ja suruja, töitä ja kotiasioita sopivassa suhteessa. Ymmärtäen toinen toistamme ilman sanojakin. Sitä ei voi rahalla ostaa.

Meidän jokaisen osaaminen, ammattitaito, motivaatio ovat asioita, joita kannattaa vaalia ja joista kannattaa olla ylpeä. Tehdä kaiken, minkä itse voi, että kehittyisi lisää, pystyisi parempaan. Silti muuttamatta itseään tai viemättä itseään suuntaan, joka ei tunnu omalta. Siksi minun on tullut aika jättää tämä vaihe elämässäni taakse ja siirtyä taas uuteen. Yllättäen eteeni on tullut tilaisuus, jossa saan taas käyttää omaa osaamistani mutta silti oppia jotain uutta. Omalta alaltani, omalta tuntuvassa ympäristössä. Hyödyntäen sitä, mitä matkalla on jo tarttunut mukaan. Kiitollisena jokaisesta kokemuksesta, koska niiden ansiosta olen taas parempi versio itsestäni.

Ja taas, palaset alkavat loksahtaa paikoilleen.

Tuula

Kirjoittaja on toiminut Työllisty järjestöön-hankkeessa henkilöstökoordinaattorina ja siirtyy nyt uusiin tehtäviin toisaalle.

 

Elämässä tärkeintä on..

Vaikeista elämänmuutoksista voi löytää hyviäkin puolia. Vaikka kahden pienen lapsen arjen pyörittäminen käytännössä yksin onkin ajoittain raskasta, on niitä arjen pieniä tähtihetkiäkin riittänyt runsaasti. Olen tänä syksynä ollut oikeasti läsnä lasteni elämässä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Se on asia, josta olen valtavan kiitollinen. Saan jatkuvasti ihmetellä, kuinka jälkikasvu oppii uusia taitoja. Nuo pienet ihmisaluthan kehittyvät valtavaa vauhtia! Olisinko ilman suurta elämänmuutosta edes osannut pysähtyä hetkeen ja tehdä näitä havaintoja, mitä minulla nyt on ollut etuoikeus tehdä? Olisiko minulla aiemmin ollut malttia tarkastella tyttäreni maalaamista kiireettä? Olisinko tullut lähteneeksi rauhallisille iltakävelyille lasten kanssa ihan muuten vain? Olisinko huomannut kaikkia niitä asioita, joita poikani on oppinut esikoulun aloitettuaan?

Moni aiemmin tärkeältä tuntunut asia on menettänyt merkityksensä. Prioriteetit ovat menneet uusiksi. Tekee hyvää toisinaan käydä kriittisesti läpi sitä, miten omaa energiaansa ja aikaansa ympärilleen jakaa. Olen ollut melko työ- ja suorituskeskeinen, asiat oli aina mahdollista tehdä jotenkin suuremmin, tehokkaammin tai paremmin. Sittemmin olen alkanut arvostaa enemmän hiljentymistä, läsnäoloa ja armollisuutta. Ehkä onkin syytä tähdätä siihen, että tekee asiat riittävän hyvin, ja unohtaa täydellisyyden loputon tavoittelu. En silti tarkoita sitä, että olisi syytä lakata kehittymästä tai kehittämästä, on vain päästettävä irti ylisuorittamisen tarpeesta. Tässä asiassa voin ottaa mallia omilta lapsiltani. Hekin kehittyvät alati, kuin huomaamatta oppivat uusia asioita. Jaksavat innostua, kun havaitsevat oppineensa jotakin uutta. Heidän tekemisissään näkyy ilo.

marian-kuva

 

Olen myös miettinyt, että millaista se oma riittävän hyvä elämä olisi. Aivan tavallisista asioistahan se koostuisi, juuri sellaisista hyvän arjen rakennuspalikoista. Turvallisesta ympäristöstä omille lapsille, työn ja vapaa-ajan sopivasta tasapainosta, sellaisesta toimeentulosta, että on ruokaa ja muita perustarpeita riittävästi. Joskus voisi lähteä lasten kanssa lomamatkallekin. Vanhempana minulle elämässä tärkeintä on luoda lapsilleni riittävän vankka pohja, jolta voivat itse ponnistaa aikanaan tavoittelemaan omaa riittävän hyvää elämäänsä. Toivon, että he ovat äitiään viisaampia ja tekevät oman elämänsä tutkimusmatkan rennommalla otteella, vähemmällä suorittamisen pakolla ja pilke silmäkulmassaan.

Lopuksi vielä haluaisin jakaa kanssanne erään lempirunoistani, joka sopii mielestäni hienosti kaikille oman elämänsä tutkimusmatkailijoille:

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.

Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin,

polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

– Tommy Tabermann

Täällä äiti, kuuleeko neuvola?

Olemme tässä lähipäivinä menossa tyttäreni kanssa neuvolaan ottamaan hänestä tuoreet mitat. Meillä äideillähän on aina vähän epämääräinen olo, jos lapsen viimeisimmästä neuvolapunnituksesta ja -mittauksesta on enemmän kuin viikko aikaa. Kuka tahansa saattaa kysäistä jälkikasvun grammat ja millit koska tahansa, ja niistä pitäisi olla mahdollisimman uutta tietoa. Lapsen painoindeksi on muistettava muun muassa vaatekaupoilla ja apteekissa, mutta erityisen painavaa tieto on vauvakerhossa. Kerhoissahan ”Mitä kuuluu?” -repliikin sijaan kysytään: ”Paljonko vauvasi painaa?”

20161024_081022

Neuvola on minulle – ja useimmille meistä suomalaisista vanhemmista – paljon enemmän kuin vaaka ja mittanauha. ”Neuvola-aika”-merkintä kalenterissa tarkoittaa, että kohta pääsen taas turvallisen tädin luokse kaksikymmenkohtaisen kysymyslistani kanssa – ja ylitän aikani puolella tunnilla. En tiedä, mihin olisin esikoiseni kanssa joutunut, jos ihanista ihanin terveydenhoitaja ei olisi neuvonut, kannustanut ja rauhoitellut. Hänen puhelinnumeronsa oli yhtä tärkeä kuin yleinen hätänumero, ja tämä rouva Naantalin Suopellosta tukki linjat harva se päivä: ”Onko vauvallani kylmä ilman villahaalaria elokuussa? Montako millilitraa päärynäsosetta puolivuotiaan pitää syödä välipalalla? Onko normaalia, ettei lapseni osaa tehdä vielä palikoista tornia?” Nyt toisen lapsen saatuani otan paniikkipuheluja neuvolaan vähän harvemmin.

20161024_081636

 

Olen äärettömän kiitollinen Suomen neuvolajärjestelmästä. Olen onnellinen empaattisista terveydenhoitajista, jotka eivät purskahda nauruun tyhmienkään kysymysten äärellä. On myös vaikea kuvitella, millaista olisi ollut raskausaika ilman äitiysneuvolan asiantuntemusta.

Ja tiesittekö: Suomen ensimmäinen lastenneuvola perustettiin vuonna 1922 Arvo Ylpön aloitteesta. Tämän jälkeen kattavan neuvolajärjestelmän rakentajana toimi Mannerheimin Lastensuojeluliitto.

Valoa syyspäiviinne toivottaen,

Anna