Varaisin mummilamajoituksen täysihoidolla

Koko pitkän kevään olemme odottaneet pääsyä unelmiemme lomakohteeseen. Siellä sataa todennäköisesti juhannuksenakin lunta ja sääskiparvet syövät ihmisen paukamille viidessä minuutissa. Mutta: tuossa mainiossa kohteessa – 600 kilometrin päässä kotoamme – asuvat sekä minun että mieheni sukulaiset. Sinnepä siis raahaamme 16 matkalaukkuamme ja meluisan perheemme. Majoitumme mummilaan, joka ei ole 400-neliöinen maalaistalo, vaan moderni ja kompakti kaupunkiasunto. Siinä kun kolme sukupolvea viettää pari viikkoa saman katon alla, saattaa tunnelmakin olla välillä melko kompakti.

Viisaita sanoja kesän sukujuhliin.

Lapset ovat lapsia, ja heitä olisi hyvä kasvattaa myös lomalla ja mummilassa. Tiedän, että vanhempieni – mummin ja papan – mielessä risteilee monta ajatusta siitä, miten haastavat tilanteet teinin ja taaperon kanssa kannattaisi hoitaa. He ovat kuitenkin viisaudessaan päättäneet olla puuttumatta perheemme kasvatusratkaisuihin. (En ymmärrä, miten he pystyvät siihen.) Neuvoja saa toki pyytämällä silloin, kun kuopus heittelee hapankorppuja tai esikoinen ylittää ruutuaikansa kahdella tunnilla. Olen varma, että vanhempieni tekisi usein mieli kasvattaa myös aikuista tytärtään ja muistuttaa, ettei majoitukseen sisälly täysihoitoa eikä huonesiivousta. Olisiko tytär kuitenkin onnistunut sen verran, ettei kenenkään sietokyky ole ylittynyt?

Sukupolvien kohtaaminen.

Muutama vuosikymmen sitten kolme sukupolvea asui usein pysyvästi samassa tuvassa. Nyt yhteisessä tilassa oleillaan pidempään vain loma-aikoina, eikä siihen ole kehittynyt selkeitä rutiineja. Jokaisella on oma temperamenttinsa, tapansa ja huumorinsa myös kesälomalla. Pappa keittää liian vahvaa kahvia, vävyllä on mukana oma Dijon-sinappinsa ja mummi torkuttaa aamuisin herätyskelloa kymmenesti. Olen melko varma, että tiiviistä yhteiselosta selvitään kunnialla vain, jos jokainen on valmis joustamaan ja sietämään erilaisuutta. Tämän on meillä ymmärtänyt parhaiten vanhin sukupolvi – itselläni on aiheesta vielä rutkasti opittavaa.

Kaunista ja sopuisaa kesää vauvoille, vaareille ja ihan kaikille muillekin,
Anna

Oppi ja ilo

Esikoiseni päätti eskarin viime viikolla. Totesin hänelle, että syksyllä alkaakin sitten yhdeksän vuoden rupeama peruskoulussa. Vastaukseksi sain: ”Niin, ja sen jälkeen sitten voi mennä lukioon ja yliopistoon. Jos haluaa.” Esikoisen toteama huvitti, ilmeisesti vuosien koulutus ja paineet ammatinvalinnasta eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ahdista pienen ihmisen mieltä. Ja niinhän sen kuuluukin olla.

Olen elinikäisen oppimisen kannattaja. Ei ihminen ehdi valmiiksi tulla elonsa aikana, aina löytyy jotain uutta pureskeltavaa mielelle. Sillä ei sinänsä ole väliä, tapahtuuko oppiminen kotona, peruskoulussa, lukiossa, ammattikoulussa, korkeakoulussa, työelämässä tai vaikkapa harrastusten parissa. Pääasia on, että pysyy uteliaana, haluaa aina kehittää itseään ja parantaa ympäristöään, eikä koskaan kyllästy kulkemaan läpi oman elämänsä tutkimusretkeä.

Minäkin opin (lähes) joka päivä jotain uutta. Ensimmäisenä loma-aamuna esimerkiksi ajattelin nukkuvani pitkään. Esikoiseni päätti toisin, hän koki kovaa tarvetta tulla puoliuniselta äitikarhulta kyselemään erilaisia kinkkisiä kysymyksiä, kuten: ”Tiedätkö mikä on suurin maakunta Romaniassa?” Äidin pää kävi tyhjäkäynnillä, vaikka vastaus (Transilvania) sinänsä kai kuuluisikin yleissivistykseen.

On hämmentävää, kuinka valtavan paljon tietoa voi jo tuon ikäinen imuroida mieleensä. Toivon, että kykenen vanhempana tukemaan tuota kipinää mahdollisimman hyvin, vaikken ehkä niitä vastauksia osaisikaan antaa. Tärkeintä on, että jaksaa kuunnella ja olla kiinnostunut lapsensa kysymyksistä. Aina ei loppumattomassa kysymystulvassa ehkä jaksaisi kahlata, mutta uskon vaivan olevan lopulta mitättömän pieni verrattuna saavutettuihin hyötyihin. Lapsen on saatava kokemus siitä, että vanhempi on kiinnostunut hänestä sekä hänen ajatuksistaan ja tekemisistään. Onhan lapsi vanhemmalleen kuitenkin se kaikkein tärkein, ja vanhempi lapselleen.

Syreenitkin ovat nyt parhaimmillaan.

Nyt kesäloman aikana on tarkoitus opetella vielä joitain tärkeitä taitoja ennen peruskoulun alkamista. Näiden taitojen opettelun lomassa ehtii onneksi hyvin myös esimerkiksi pelata jalkapalloa, pomppia trampoliinilla tai käydä kiertelemässä lähiseudun nähtävyyksiä. Tai ihan vain olla, hetken tylsistyä (on kuulemma hyväksi lapsen kehitykselle) ja lukea vaikkapa Aku Ankkaa sadepäivän ratoksi. Käydä uimassa, nauraa ja iloitella, nauttia kesästä sen kaikkine ominaisuuksineen.

Ihanaa suvea ja juhannuksen odotusta kaikille!

Kesäisin terveisin,
Maria

Leikkiä kaiken ikää

Valtakunnallista Leikkipäivää vietettiin lauantaina 13.5.2017. Leikkipäivän tapahtumia on ollut ympäri Suomen sekä itse Leikkipäivänä että ennen ja jälkeen sen.

Meillä Laitilassa syntyi idea Leikkipäivän viemisestä vanhemman sukupolven luo. Sukupolvien kohtaamisen mahdollistamiseksi tapahtuma järjestettiin ohjelmallisen perhepiknikin muodossa kaupungin omistaman vanhainkodin, Kaukolankodin pihapiirissä. Meidän MLL:n paikallisyhdistyksemme hoiti tapahtuman mainostamisen lapsiperheille sekä kutsut muihin ikäihmisten asumisyksiköihin, ja Kaukolankoti sai kerättyä mukaan riittävästi vapaaehtoisia asukkaiden saattamiseksi ulos.

Pallon- ja hernepussinheitto kiinnosti niin ikäihmisiä kuin perheen pienimpiäkin.

Tapahtumassa oli monenlaista aktiviteettia. Puhallettiin esimerkiksi saippuakuplia, heitettiin palloa, maalattiin lakanataidetta, väritettiin Laitila-aiheisia värityspostikortteja, käytiin ihastelemassa valkovuokkoja luontopolulla, otettiin käsi- ja kasvomaalauksia sekä tietenkin nautittiin piknik-eväistä ja yhdessäolosta.

Laitila-aiheisia värityspostikortteja Terhokerho-pöytäliinalla.

Luontopolku lähti Kaukolankodin pihalta.

Myös katuliidut olivat käytössä.

Upea lakanataideteos jäi tuomaan iloa Kaukolankodin asukkaiden arkeen.

Leppäkerttu uudessa kodissaan.

Tapahtumaan osallistui kaikkiaan hieman reilut 60 henkeä. Vaihtelevat ja koleat toukokuun säät luultavasti verottivat omalta osaltaan piknikille lähtijöitä, vaikka onneksi varsinaisena tapahtumapäivänä aurinko oli puolellamme. Vastaavanlaista tapahtumaa toivottiin uudelleenkin, ja eiköhän sellainen järjestetä, sillä kivaa riitti!

Mukavaa kesän odotusta,
Maria

Roliga hälsningar från Sverige!

Huh, pelkkä otsikon kirjoittaminen toisella kotimaisella kielellä sai pyyhkimään kylmää hikeä otsalta. Jostain kumman syystä minulle on suuri kynnys yrittää tuottaa tekstiä ruotsiksi. Pääsiäisenä tuo kynnys ylitettiin pariinkiin otteeseen, sillä suuntasimme lasten kanssa minilomalle länsinaapuriin. Se oli ensimmäinen yhteinen lomamatkamme, jota jännitettiin kovasti etukäteen. Tai siis minä jännitin, lapsille kerroin asiasta vasta hyvin lähellä ennen lähtöä.

Lähdimme Helsingistä päivä Tukholmassa -risteilylle ja perillä Tukholmassa vierailimme Junibackenissa. Voin suositella lämpimästi Junibackenia pikkulapsiperheiden lomakohteeksi! Kyseessä on alkujaan Astrid Lindgrenin satumaailman pohjalle perustettu lastenkulttuuritalo, vaikka löytyy sieltä toki muidenkin lastenkirjailijoiden tuotoksia. Tutuimpia Junibackenista löytyviä hahmoja ovat esimerkiksi Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli ja Ronja Ryövärintytär. Erityisesti upeasti toteutettu satujuna-ajelu oli varsin nostalginen kokemus myös aikuiselle. Tuntui liikuttavalta palata hetkeksi oman lapsuuden mielenmaisemaan, jossa olin yhdessä Ronjan kanssa seikkailemassa tai Eemelin kolttosia ihmettelemässä.

Sen enempää en kuitenkaan halua lähteä kuvailemaan Junibackenia, sillä paikka on mielestäni jokaisen koettava itse. Ohessa kuitenkin muutama otos vierailun tunnelmista.

Päivä Tukholmassa -risteily Helsingistä sekä vierailu Junibackeniin olivat varsin sopiva kokeilu lasten ensimmäiseksi lomamatkaksi.

Paikassa riitti monenlaista ihmeteltävää, niin suurta kuin vähän pienempääkin.

Varovasti, kun vauhti kiihtyy…

…hupsista. Ei onneksi sattunut kuinkaan!

Matkustamisessa on vain yksi huono puoli – nälkä kasvaa syödessä. Kun ensimmäinen lomamatka lasten kanssa on onnistuneesti ohi, on jo kova hinku päästä uudelleen reissuun. Ajatella, eihän se lasten kanssa matkaaminen ollutkaan yhtään hassumpaa! Matkakassaa kartuttaessa kuitenkin nautitaan nyt ensin vapusta simoineen ja munkkeineen sekä toivottavasti pian lämpenevistä kevätpäivistä.

Mukavia kevätpäiviä ja vapun odotusta kaikille,
Maria

Pääsiäisenä ei rymytä eikä riidellä!

Olen kuullut, että jotkut ihmiset alkavat valmistautua jouluun jo elokuussa. Päättelin, että vastaavasti täytyy olla myös pääsiäisihmisiä, jotka koristelevat kotiaan pääsiäiskuntoon tammikuusta asti. Itse toivoisin olevani liikkeellä edes viikkoa ennen juhla-aikaa. Pääsiäisvalmisteluni alkavat yleensä viime tipan rairuohospektaakkelilla: Rairuohonsiemenet napataan kauppakärryyn reippaana ja toiveikkaana. Kotona toiveikkuus haihtuu pikku hiljaa: ”Ei näitä enää ehdi kylvää. Eikä meillä mitään multaakaan ole.” Lopulta siemenpakkaus heitetään kaikessa hiljaisuudessa yläkaappiin, johon niitä on kerätty vuodesta 2006. Tilanne yritetään vielä epätoivoisesti pelastaa tipukoristeilla: eikö niitä voi ihan hyvin laittaa ikkunalaudalle ilman rairuohoakin? Kun koko koti on käännetty ympäri, löytyy joulukoristeiden seasta kaksi ryytynyttä tipureppanaa, jotka päätetään laittaa jatkamaan talviunia joulupallojen joukkoon.

Virpomispäivä on monille lapsille yksi vuoden kohokohdista. Äkkiseltään luulisi, että tällainen keski-ikäinen äiti-ihminenkin olisi sen jo oppinut. Mutta ei. Meidän perheessä on tapana toistaa palmusunnuntaisin noin klo 11.15 seuraavat repliikit: ”Ei kai tänään muuten ole virpomispäivä” ”Käviskö niille omenat tai nuudelit?” ”Entä jos laitetaan kaihtimet kiinni eikä aukaista ovea?” Sitten mies juoksee ostamaan muovikassillisen karkkia, jotka minä saan syödä illalla, kun ovikello ei soi koko päivänä. Tällä hetkellä kumpikaan lapsistamme ei ole trulli-iässä, mutta äkkiäpä koittaa sekin pääsiäinen, kun kuopus haluaa lähteä kylille pisamat poskilla ja äidin huivi päässä. Ja äiti saa esittää pirteää askartelunohjaajaa, joka sotkeentuu lopulta silkkipaperiin ja ajatuksiinsa: ”Ovatko nämä edes pajunoksia? Voi ei, miten rumia näistä tuli. Tutuille ei ainakaan kehtaa mennä virpomaan.”

Pääsiäissunnuntaina tunnollinen äiti yrittää vielä epätoivoisesti tarjota lapsille kivoja perinteitä, joita nämä voivat muistella aikuisena ja siirtää omille lapsilleen. Jos vaikka hauska munienmaalaustuokio? Ja niin tehdään pääsiäistaidetta vesiväreillä, jotka ovat kuivuneet ja sekoittuneet toisiinsa jo joitain juhlapyhiä sitten. Lopputulosta ei ehkä kannata tulla kuvaamaan naistenlehden pääsiäisnumeroon. Lammasta ei tänäkään vuonna ole pöydässä, mutta ehkä minttuhyytelöä voisi syödä lihapullien kanssa? Jos ensi vuonna keltaiset lautasliinat?

Yritän löytää sisäisen pääsiäisihmiseni etsimällä tietoa perinteiden taustoista. Rairuohon kasvattamisen syvempi merkitys kuuluu näin: ”Pääsiäistä, kevään ja uudelleen syntymisen juhlaa, koristetaan kaikilla uuden elämän merkeillä. Nopeasti itävä raiheinä on yksi sellainen.” Ihana ajatus! Pääsiäisen jälkeen voisi olla tipuja tarjouksessa. Jos hankkisi ajoissa ensi vuotta varten?

Pääsiäisperinteistä lukiessani suosikikseni nousi seuraava: ”Ennen vanhaan pääsiäisviikkoa eli hiljaista viikkoa säätelivät Suomessa monet uskomukset ja tavat. Silloin ei esimerkiksi saanut rymytä tai tehdä liian raskaita töitä. Myös pääsiäisen jälkeinen viikko oli syytä elää ihmisiksi. Siivous ja kehräys oli rajoitettua ja riitely kiellettyä.”

Eletäänpä siis ihmisiksi – sekä pääsiäisenä että sen jälkeen!

Anna

Herkän ihmisen elämää

Luin viikonloppuna hyvän artikkelin Tehy-lehdestä, jossa käsiteltiin erityisherkkyyttä. Noin viidennes ihmisistä on synnynnäisesti hermojärjestelmältään muita herkempiä. Lukeudun itsekin tähän viidennekseen, tai ainakin uskoisin niin. Aistin herkästi ympärilläni olevat jännitteet ja huonon ilmapiirin. Reagoin voimakkaasti erilaisiin ikäviin asioihin, kuten onnettomuuksiin tai rikosuutisiin. Jos ympärilläni voidaan pahoin, voin itsekin pahoin. Voisi siis kuvitella, että herkän ihmisen osa ei ole kovinkaan kiitollinen tässä maailmassa.

Herkkyys voi olla kuitenkin myös vahvuus, sillä hyvätkin asiat saavat minussa aikaan paljon voimakkaita tunteita. Ja arjen pienet ilot näyttäytyvät nekin voimakkaina positiivisina kokemuksina. Eilen illalla havahduin koulutöitä tehdessäni siihen, kun poikani alkoi silittää selkääni. En tiedä, miksi hän niin alkoi tehdä, mutta tuo kosketus pelasti iltani.

Maailmassa on paljon ikäviä asioita ja vääryyttä, mutta niin myös runsaasti iloa ja kauneutta. On eri asia havaita epäkohtia ja yrittää tehdä jotain niiden korjaamiseksi kuin havaita epäkohtia ja lietsoa niiden aiheuttamaa pahaa oloa ympärilleen. En yhtään ihmettele, ettei kiusaamista ole saatu kokonaan kitkettyä pois kouluista, kun katsoo aikuisten ihmisten toisilleen uhoamista sosiaalisen median keskustelupalstoilla. Toivon, että nykyään kouluissa lapsia tuetaan ja ohjataan esittämään kritiikkinsä asiaa ja tekemistä kohtaan, ei ihmistä kohtaan.

Omaan kuplaan käpertyminen voi joskus olla herkälle ihmiselle tarpeellinen levähdyshetki. Tällöin on hyvä pitää esimerkiksi pieni some- ja mediapaasto ja suunnata vaikka luontoon. Tai tehdä lasten kanssa jotain mukavaa, lukea, pelata, laittaa yhdessä ruokaa. Levähdyshetken jälkeen sitä jaksaa taas paremmin ottaa vastaan ulkomaailman ärsykkeitä.

Odotan jo kovasti kesää ja ilmojen lämpenemistä. Omalla kohdallani pimeys ja kurjat kelit vaikuttavat mielialaan voimakkaasti. Kesällä saa olla jotenkin vapaampi, vaatetta tarvitsee vähemmän, on valoisaa ja lämmintä. Lapsetkin on helpompi päästää ulos, kun ei tarvitse ensin pukea kolmea kerrosta ulkovaatetta päälle. Vaikka tokihan talvessakin on puolensa, ei siinä. Riippuu ihan siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsoo.

Mukavia kevätpäiviä kaikille,
Maria

Taaperon valitut teokset

Yksivuotias tyttäreni taitaa olla lukunaisia. Tämän 80-senttisen kirjallisuudenystävän lukemisto lojuu olohuoneen lattialla, ja vähän väliä hän lähestyy minua vetoavasti valitsemansa teoksen kanssa. Ja sitten istutaan sylikkäin ja luetaan.

Kirja

Olen oikein mielissäni neidin kirjallisuusharrastuksesta, sillä 50 tunnin pituisissa kotipäivissä on hyvä olla jotain viihdykettä. Ja jos saan valita leikkimisen ja lukemisen väliltä, otan ilman muuta lukemisen. Yksivuotiaathan eivät ole varsinaisesti mitään leikkijävirtuooseja: tyynyliina laitetaan naamalle tai palikka pakasterasiaan ja se on siinä. (Toki nuo leikit ovat kehitykselle tärkeitä, ja aplodeeraan tietysti neropatilleni joka välissä.)

Jos tarkastelen vielä aihetta oman viihtymiseni kannalta, niin ehkä tuo taaperokirjallisuus ei ihan dekkareille vedä vertoja. Kun kirja huipentuu tietoiskuun puurolautasesta ja lusikasta, on kai lupa vähän haukotella? Ja jos Puppe tapaa maatalon eläimet kymmenettä kertaa samalle aamulle, pitää tsempata, ettei sano lehmää hevoseksi. Poikani kanssa luimme aikoinaan tuntikausia teoksia nosturin ja kaivurin seikkailuista, ja aika usein kysyin mielessäni: Miksi? Kuka on tämä kirjailija? Tätäkö on miehinen sivistys?

Kirjat

Uskon, että lukuhetket merkitsevät lapselleni – samoin kuin minulle – läheisyyden kokemusta ja yhteistä eläytymistä ja iloa. Kuvakirjakauden jälkeen on ihanaa lumoutua yhdessä vaikkapa Vaahteramäen Eemelistä. Kirjoilla sain aikoinaan myös hyvin touhukkaan – nyt 11-vuotiaan – esikoiseni narrattua syliini niin kauan kuin hän siihen mahtui. Aina kun näen uutisen, jossa kerrotaan lukemisen hyödyistä lapsen kehitykselle, paukuttelen henkseleitäni: esikoiseni fiksuimmat tempauksethan ovat aivan selvästi Barbapapan, Pupen ja äidin ansiota.

Kaikille lukeminen ei tietenkään ole se luontaisin tapa olla lapsen kanssa. Jotkut – kuten mieheni – ottavat lapsen kainaloon ja vievät hänet pulkkamäkeen. (Onneksi. Itsehän en millään viitsisi.) Mutta ehkä yksi lukutuokio päivittäin? Ja: Oi ihana satavuotiaan Suomen kirjastolaitos! Sieltäpä kun hakee Ikea-kassillisen lastenkirjoja, niin saa taas istua viikon sohvalla.

Korkeakirjallisin kevättalven terveisin,
Anna